Olo on sekava. Kuin eläisi jonkun toisen elämää. Luin saamistamme surulappusista, että se on normaalia. Ahaa, kiva tietää. En pysty uskomaan, mitä on tapahtunut enkä ole vielä ymmärtänyt, että äiti on oikeasti poissa. Siis niin oikeasti, ettei koskaan enää tule takaisin. Emme makaa omilla sohvillamme katsomassa Kauniita ja rohkeita ja Emmerdalea. Ei kuulu happilaitteiden teho-osastomaisia ääniä. Ei äidin yskintää ja hapen haukkomista. Ei enää käyntejä sairaalassa. Ei puheluita, joissa äiti sanoo, että nyt pitää ottaa vain päivä kerrallaan ja toivoa parasta. Enää ei ole mitään toivoa.

Kaikesta pahasta olosta huolimatta olen ollut varsin rauhallinen. Poissa on se paniikki, hätä ja sisäinen kaaos, joka sai alkunsa veljen kuoliniltana. Se järkytyksen olotila oli käsittämätöntä. Nyt on jollain tapaa rauhallinen ja helpottunut olo. Olen niin kiitollinen siitä, että äidin ei tarvitse enää ikinä kärsiä. Vasta nyt alan tajuta, miten vakavasti sairas äiti todella on melkein koko elämänsä ollut. Olen suojellut itseäni siltä tiedolta ja ajatellut, että äiti nyt vaan ei ihan aina saa kunnolla hengitettyä. So what. Shit happens.

Viime päivät olen pakoillut surua ja keskittynyt sellaisiin olennaisiin asioihin kuten siskon kanssa riitelemiseen, leipomiseen ja jahkailuun siitä, otanko ripsiin kestovärjäyksen vai en. No, vinksahtanut mikä vinksahtanut. Verenpaine huitelee korkealla ja leposyke yli sadassa. Luulen, että varsinainen suru ja ahdistus iskevät, kun pääsen omaan rauhaan kaupunkikotiin. Itku ei tule, se on jossain syvällä piilossa.

Olen miettinyt ja suunnitellut paljon omaa kuolemaa. Suurin, kenties ainoa este itsetuhoisille aikeilleni on tähän asti ollut äiti. Nyt häntä ei enää ole.