Psykiatri selaili kirjaani ja sanoi, että sävyltään synkkähän tuo on. Heitti tilastollisia arviointeja siitä, miten kauan surusta ja traumasta toipuminen kestää. Kuulemma viisi vuotta noin keskimäärin. Olin hiljaa. Mies kysyi, vai mitä mieltä olet. Sanoin, että en tiedä.

Minusta tuntui hölmöltä, että mies taas laukoi tuollaisia kommentteja. Ihan kuin minua helpottaisi tietää, että tätä kärsimystä kestää "enää" noin viisi vuotta. Tai että tästä ylipäätään voi joskus päästä yli. Miten muka. En saa millään mielestäni kuolleen veljeni kasvoja, kylmiä poskia ja verinaarmuja, kuolonkankeutta. Tai äidin järkyttävän kuuloista hengitystä ja kouristelua viimeisinä tunteina. En koskaan ymmärrä, miksi veljeni kuoli enkä minä. Siinä eivät vuodet auta.

Löysin viikonloppuseuraa netistä, siis viime viikonlopulle. Sieltä tuli sellainen kasvissyöjä-lastensuojelutyöntekijä-komistus, joka oli ihan mukavaa seuraa. Hän kävi välillä tupakalla. Minä nuuhkin savuista ilmaa. Tupakka tuoksui hyvältä, ja mietin, että äiti kuoli keuhkosairauteen vaikkei kertaakaan elämänsä aikana polttanut tupakkaa.

Isällä menee hyvin. Hän on naisystävänsä kanssa suunnittelemassa joulua pohjoisessa ja muutenkin he pitävät tiiviisti yhteyttä. Välillä tuntuu, että olen menettänyt isänkin, mutta näin kai se menee. Kaikki elävät omaa elämäänsä, toiset vähän onnellisempaa ja toiset jotain muuta.

Luulen, että siskokin on aika hyvässä kunnossa. Vauveli ja stressaantunut koira valvottavat yöllä, mutta muuten kai perhe-elämä sujuu. Menen ensi viikolla auttamaan vauvan kanssa, mikä on vähintäänkin huvittavaa, kun ottaa huomioon kuntoni. Onneksi sisko tajuaa, että olen todella väsynyt eikä minusta välttämättä muuta apua ole kuin vauvan kanssa nukkumista.