Nivelreuma, terapia, loputtomiin viimeistelty ruokavalio vaan ei niin toteutettu, talvi, lähestyvä joulu. Tai sitten jokin muu, mutta vointini on ollut ihan superkurja viime aikoina. Mieleen tunkee jatkuvalla syötöllä synkkiä ajatuksia. Voisin itkeä koko ajan, ja nukkua.

Nivelreuma ahdistaa välillä vähemmän, yleensä enemmän. Olen kitannut litratolkulla sellerimehua, kurkkumehua, viherpirtelöitä ja vältellyt parhaani mukaan niitä ruoka-aineita, jotka ruokkivat taudinaiheuttajia elimistössä. Käytännössä kaikki hyvä on kiellettyä. Toisaalta olen koukuttunut jopa sellerimehuun, joten tilanne voisi olla paljon huonompikin.

Ehkä joulun takia olen ajatellut ja ikävöinyt paljon äitiä ja veljeäni. Näin yhtenä yönä veljestäni unta. Hän oli siinä samaan aikaan pieni vauva, jota pidin sylissäni ja miehenalku, joka kuoli onnettomuudessa. Minulla on ollut sinua niin kova ikävä, veli sanoi unessa. Niin minullakin sinua, vastasin. Heräsin siihen, että itkin.

Aika usein tuntuu, että en kestäisi yhtään enempää. Mutta joka helvetin aamu alkaa uusi päivä, joka pitää jaksaa. Ja minä jaksan, koska ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Hartain toiveeni on, että joku ampuisi minut. Mieluiten niin, että kuolema olisi mahdollisimman nopea ja kivuton. Kakkosena toivon ihmettä. Että saisin vielä kerran kokea sen ihmeen, kun masennus vain menisi pois ja näkisin jotain järkeä elämässä.

Koska kuolema on niin paljon läsnä, suunnittelen Marin kanssa reissua Balille. Mahtaa tulla reissu, kun kaksi huonokuntoista masentunutta lähtee taas kokeilemaan onneaan. Viime tammikuun reissu oli sen verran hc-kamaa, että mietin jo, haluaako Mari enää lähteä minun kanssa minnekään. Mutta hyvä näin. 

Matkan suhteen odotukset ovat oikeastaan pyöreä nolla. Malesian-reissu meni päin helvettiä ja voi hyvin olla, että Balinkin hiekkarannoille jää lähinnä katkeria itkuja. Nyt ainakin tiedän, miten synkkiä tiloja voi olla luvassa, joten kaikki sen jälkeen on pelkkää plussaa. Sitä paitsi olen aina halunnut nähdä Balin, ennen kuin kuolen.