Tämän päivän vuodatukseni päätteeksi terapeutti kysyi, olenko yksinäinen. Olin siis kertonut koulumatkaitkemiset, potilaan kuolemisen, lonkkakivut, Päivin kirjareaktion tai sen puutteen ja opiskeluturhautumisen. Oletko yksinäinen.

No olen. Haluaisin niin, että tässä maailmassa olisi joku joka tietäisi ja ymmärtäisi, mitä olen kokenut ja miltä minusta tuntuu. Mitä on vain ajatella vuosikaudet kuolemaa ja sitten elää läpi pikkuveljen ja äidin kuolema peräjälkeen. Minkälaista on, kun muisti menee etkä hahmota useasta vuodesta kuin hämäriä pätkiä. Minkälaista on kerätä itsensä ja lähteä takaisin niin sanottuun normaaliin arkeen opiskelemaan ja elämään. Kun se raskas taakka on harteilla, vaikka tekisit mitä.

Siskosta ei ole tähän. Olemaan minun tukena. En kai minäkään osaa häntä tukea. Sisko on liian kiireinen eikä hän elä tunteella kuten minä. Järki ja tunne ovat liian hankala yhdistelmä, jos molemmilta on kuollut äiti ja veli. Isää en halua rasittaa. Kun isä on kaiken jälkeen saanut elämänsä mallilleen ja on onnellinen. Mikä oikeus minulla on joka käänteessä puhua äidistä ja Mikasta.