Mikähän siinä on, että aina sisintä kouraisee, kun näkee noiden Intia-tuttavuuksien kaulailevan joidenkin muiden turistityttösten kanssa kuin minun. Kiitos facebookin, näen ja tiedän liikaa. Kai se nyt on tässä iässä jo harvinaisen selvää, että lomaromanssit ovat juuri niitä mitä ne ovat. Lomaromansseja. Vain tällaiset herkkikset ja minä-tapasin-matkallani-enkelin -ihmiset jäävät haikailemaan lopulta täysin tuntemattomien miesten, miksei naistenkin perään. Ärsyttävää, mutta silti se jossain tuntuu. No, mutta eivät ne kokemani hetket minnekään katoa.

Selvisin hienosti rauhoittavien voimalla hammaslääkäristä. Tuomio oli, että loistavat (keltaiset, joita ei voi hammasluomen takia valkaista) hampaat, ei reikiä ei mitään. Yritin kyllä inttää vastaan, että yhtä hammasta vihloo, mutta ei lääkäri siitä mitään löytänyt. Vihloo edelleen, mutta ehkä se on kroppani tapa sanoa, että voisin syödä vähemmän suklaata ja ylipäätään sokeria. Nimimerkillä lomaviikon aikana kertyi kaksi kiloa lisäkannettavaa, mutta ne lienevät nesteitä. Tosin isä sanoo aina, kun puhun hänelle nestekertymistä, että kummasti ne nesteet vaan jäävät vuosikausiksi elimistöön pyörimään. Niinpä.

Viikonloppuna harjoitteluvaihtosuunnitelmani otti askeleen eteenpäin. Koulu hyväksyi minut hakijaksi ja olin ainoa, joka haki Nepaliin, joten Nepal, I´m so coming, jos vain otatte minut vastaan. Nyt odotellaan rauhallisin mielin, mitä Nepalissa päätetään, mutta hyvillä mielin olen.

Sairaanhoitajaurakin otti melkoisen harppauksen eteenpäin, kun harjoittelimme laskimoverinäytteenottoa viime viikolla. Ajattelin, etten ikinä voi oppia pistämään elävää ihmistä niin, ettei hän huuda tuskasta tai etten saa lopetettua käsieni tärinää. Mutta tadaa, sieltä ne veret tulivat nätisti kaverin suonesta ja minä siis onnistuin. Opettaja kehaisi, kun sain pistettyä oikein, vaikka suoni oli syvällä näkymättömissä ja minä ensimmäistä kertaa kokeilemassa. Toki neula hieman liikkui, kun vaihtelin näyteputkia, mutta ei kai kaikkea voi heti osata.

Viikonloppuna olin isällä ja kävin ensimmäistä kertaa Mikan onnettomuuspaikalla sitten maaliskuun 2008. Tuo äskeinen kuva on sieltä. En tiedä, mitä odotin, mutta ei oikein tuntunut miltään. Muistelin vain, miten raskaita hetkiä siinä kohdalla on vietetty. Äiti käveli sinne viimeisillä voimillaan, tädin mies otti järjestelmäkameralla kuvia. Muistan vielä sen kameran äänenkin ja ettei minua kiinnostanut, miltä mahdan kuvissa näyttää. Ympäriinsä ladulta ja penkalta löytyi moottorikelkasta irroneita palasia. Ehkä niitä on vieläkin siellä jossain.

Huhuilin Mikaa, mutta ei hän sen kummemmin vastannut. Ahdistus iski vasta siinä vaiheessa, kun kävelin pois ja mieleen tuli Kaija Koon kappale Jos sua ei ois ollut. Niin surullista.

"kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se olis kuvitelmaa

olet joka ikinen yön ääni
osa lempeää valonkajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan"