Aaamu haastoi minut tuolla kommenttiosiossa 31 päivän haasteeseen, joten tässä ensimmäinen kirjoitus aiheesta Esittele itsesi.

Suurin osa lukijoista (joita on ehkä hurjat viisi kappaletta) tuntee minut, mutta kertauksen vuoksi sitten vaikka. Olen 30-vuotias Viivi-salanimellä kulkeva vanheneva nainen, josta tulee reilun parin vuoden päästä psykiatrinen sairaanhoitaja. Asuin melkein parikymppiseksi asti maatilalla keskellä korpea, olin ylitunnollinen pieni koululainen, harrastin murehtimista ja itkin harva se päivä jotakin Weltschmerziä.

Olen sairastanut kaikki mahdolliset syömishäiriötyypit alkaen anoreksiasta ja päätyen ahmimishäiriöön. Minut on diagnosoitu muun muassa vaikeasti masentuneeksi, epävakaaksi ja vaativaksi persoonaksi ja kaksisuuntaiseksi mielialahäiriköksi. Ensimmäisen terapian aloitin yläasteella, tosin äiti oli viemässä minua hoitoon jo ala-asteen alkuluokilla, kun pelkäsin niin hysteerisesti läheisten kuolemaa. (Välihuomautuksena voisi sanoa, että voi äiti, kun olisitkin vienyt minut hoitoon jo silloin.)

Muuten turvallista lapsuutta varjosti äidin vakava sairaus, joka osaltaan sairastutti minut masennukseen. Olen käynyt ainakin viidellä eri terapeutilla, kokeillut kaiken maailman mieliala- ja unilääkkeet, räpiköinyt läpi päiväsairaalan ja sähköhoitojakson. Itsemurhaa olen suunnitellut yläasteelta asti enkä koskaan uskonut näkeväni päivää, jolloin täytän kolmekymmentä vuotta.

Suurin tragedia elämässäni on ollut pikkuveljen kuolema 2008 ja hyvänä kakkosena tulee äidin kuolema kymmenen kuukautta veljen jälkeen.

Vuosien varrella olen hurahtanut täydellisesti henkimaailman saloihin ja kokenut käsittämättömän hienoja asioita, joita ei pysty järjellä selittämään. Kuntosali on toinen kotini ja salainen haaveeni oli joskus ehkei enää osallistua body fitness -kisoihin.

******************************************************************

No joo, olipas tylsää. Takaisin tähän päivään. Olin viikonlopun siskoni luona ja ikäväkseni huomasin, että sama huutoraivotappelu heidän perheidyllissään jatkuu edelleen. Pari vaikeaa ruokailutilannetta oli, siis sellaista, jossa kummipoika tappeli joko isänsä tai äitinsä tai molempien kanssa. Ahdisti niin paljon. En muista, mitä äiti aikoinaan raivosi minulle ja siskolleni, mutta ilmeisesti kehoni muistaa. Iski hirveä ahdistus ja totaali lamaantuminen.

Tiedän, että minun olisi ulkopuolisena aikuisena pitänyt uskaltaa puuttua tilanteeseen. Mutta olin hiljaa ja yritin kaivautua maan alle näkymättömäksi pieneksi tytöksi, joka kammoaa kaikkia raivohulluja aikuisia. Minun olisi pitänyt sanoa siskolle, että jos he jatkavat samalla tyylillä, pojille tulee entistä vaikeampia syömisongelmia, jotka voivat teini-iässä räjähtää käsiin. Olisin voinut kysyä siskoltani, miltä hänestä tuntui, kun äiti raivosi kurkku suorana joka päivä meille. Ja kertoa, miten paljon minä kärsin edelleen äitimme huutamisesta, vaikka äiti on ollut mullan alla kaksi vuotta.

Ainoa mitä sain rauhallisemmalla hetkellä sanottua oli, että et sinä pysty lasta väkisin syöttämään. Jos poika ei syö juuri nyt, hän varmasti syö seuraavalla kerralla, kun on tosi nälkä.

En tajua, mitä tilanteelle voi tehdä. Sitä paitsi minulla ei ole käsitystä eikä kokemusta muunlaisesta perhe-elämästä kuin jatkuvasta huutamisesta. Onko se sitä kaikilla. Olen kysynyt Tuulaltakin (ammatiltaan lastentarhanopettaja) monesti tästä, ja hän on sanonut, että ei jatkuva huutaminen ole normaalia arkea. Mitä se sitten on ja mitä sille voi tehdä.