Mikan kuolemasta on kahdeksan vuotta. Se on jo pienen ihmisen elämä. Tuntuu, että en halua jakaa ajatuksiani, koska ei kukaan voi ymmärtää, mitä ajattelen ja tunnen. Eikä tässä ole mistään itsesäälistä kyse. En ole surrut enää pitkään aikaan, mutta johonkin erityiseen lokeroon olen Mikan sisimmässäni laittanut. On vieläkin liian tuskallista muistaa asioita, joten antaa olla. Miksi pahentaa oloa, jos nyt on ihan hyvä olla.

Näin toissa yönä Mikasta unta. Hän kävi kertomassa, että olen menossa oikeaan suuntaan. En muista, mitä teimme ja puhuimme, mutta unessa oli rauhallista. Aamulla, kun heräsin Jannen vierestä, meinasin kertoa unesta hänelle. Sitten tajusin, että ei Janne kuitenkaan ymmärtäisi. Miten hän voisi. Ei Janne voi tajuta, minkälaista elämäni on ollut ja minkälaisen höykytyksen olen käynyt läpi. En kyllä edes anna miehelle mahdollisuutta.

Joskus surettaa, kun minulla on menneisyydessä paljon raskaita asioita, joiden jättämiä jälkiä joudun kantamaan mutta joita en kuitenkaan haluaisi enää kaivella. Koen, että minulla on kaksi elämää. Ensimmäinen kesti melkein kolmekymmentä vuotta ja sen tavoitteena oli tehdä itsemurha. Toinen eli tämä nykyinen elämä alkoi siitä hetkestä, kun päätin vaihtaa tavoitetta ja jatkaa elämää. Siksi puhun usein entisestä elämästä eikä sitä voi tajuta sellainen ihminen, joka ei ole minua tuntenut.

Tuo siis lähinnä viittauksena Janneen. Toki hänelläkin on oma menneisyytensä, josta minä olen aivan pihalla. Harmi vaan, kun mies ei ole kovin avautuvaa tyyppiä ja hänellä tuntuu olevan yhtä kovat suojamuurit kuin minulla. En osaa muotoilla, mitä ajattelen, mutta tunnen välillä kauheaa ahdistusta siitä, että Janne ei voi ymmärtää minua täydellisesti. Tosin ei siihen kykene kukaan muukaan ja miksi pitäisikään. En tiedä. Ehkä lähden tästä uudelleen terapiaan, heh.

Ja mikä vielä surettaa joka ikinen vuosi. Sisko soittaa eikä kumpikaan sanallakaan mainitse Mikaa tai tätä päivää. Huokaus.