Aamulla odotin väsyneenä kuntosalin oven takana. Treeni-into laskee sitä mukaa, kun tuloksia ei ala tulla tarpeeksi nopeasti ja syömiset menevät päin helvettiä, tai sanoisinko päin pulla- ja karkkihyllyjä. Viikon takaisesta työkriisistä on selvitty kuivilla tähän mennessä. Tiedä sitten onko stressi syynä vai ylämäkien pyöräily polvet vinksallaan, mutta lonkka on taas pitkästä aikaa ilmoitellut itsestään. Ei yhtään kiva.

Anyways. Odottelin siis salin aukeamista, kun portaikosta porhalsi paikalle yksi komea miekkonen. Hiljaa mielessäni huokasin, että voi kun pääsisi vielä joskus tuollaisen komean ja lihaksikkaan miehen kainaloon edes hetkeksi. Tuijotin kenkien kärkiä ja mietin, miten epämukavaa nykyään on olla miesten lähellä missään muodossa.

En tajua, missä vaiheessa tarkalleen elämästäni tuli näin tylsää ja tympeää. Olen tosi yksinäinen ja turhautunut, kun olen valinnoillani tehnyt elämästäni tällaista. Toki olen kiitollinen työpaikasta, masennuksen selättämisestä, terveydestä muutenkin, läheisistä. Mutta se ei vaan riitä. Minulla ei ole minkäänlaista intohimoa eikä intoa mihinkään.

Aamulla tajusin, että viimeksi kun olin täysillä mukana jossain ja tein kaikkeni tavoitteiden eteen, olin 18-vuotias. Voi kun saisin takaisin sen innon, sitkeyden ja kirjaimellisesti hulluuden, kun jaksoin tehdä kärsivällisesti päivästä toiseen töitä itselle tärkeän asian eteen. Kyseessä oli siis ensin ylioppilaskirjoitukset ja perään yliopiston pääsykokeet. Niiden jälkeen en ole suuria onnistumisia kokenut ja kaikki on ollut sellaista tasaisen tappavaa puurtamista, joka ei tunnu miltään.

Voisi jopa luulla, että olen masentunut, mutta kun en ole. Olen vain sulkenut ovi kerrallaan elämääni tähän pieneen tunkkaiseen yksiöön enkä yhtään tiedä, miten saisin elämäni uusille raiteille. Vielä on viisi kuukautta aikaa keksiä, mitä alan nykyisen työsuhteen jälkeen tehdä. Karmiva ajatus on, että jään tuonne jumiin koska en keksi mitään muutakaan työtä, joka tuntuisi enemmän omalta.