Olin viime torstain ja perjantain töissä. Molemmat päivät menivät kevyessä päänsäryssä ja väsymyksessä, mutta muuten pärjäsin ihan hyvin. Siis pärjäsin hyvin ne työtunnit, jotka olin konkreettisesti työpaikalla. Aika työn ulkopuolella on kohtuu raskasta.

Perjantaina sammuin illalla puoli kahdeksalta ja nukuin melkein yksitoista tuntia. Taisin herätä taas päänsärkyyn, kuten usein viime aikoina. Pysyin muutaman tunnin hereillä ja otin parin tunnin päikkärit, ennen kuin näin Pillunnuolijaa ja Karvamiestä.

Sunnuntai-iltana sain työvuorotarjouksen maanantaille, mutta valitsin mieluummin aamusalin. Jotenkin ajattelen, että jos saan edes salitreenit pysymään arjessani, on toivoa. En tiedä mistä, mutta ehkä jostain paremmasta.

Eilen pomo soitti. En pystynyt vastaamaan. Hän olisi todennäköisesti tarjonnut työvuoroa tälle päivälle, mutta en jaksanut soittaa hänelle takaisin. Hävettää. Tähän asti olen aina hoitanut työasiat mallikkaasti, vaikka vointi olisi ollut mikä. Ei vain huvita. Ei jaksa. Ei vittu voisi vähempää kiinnostaa.

Eilen tein pitkästä aikaa tosi hyvän jalkatreenin enkä sen tunnin aikana miettinyt kuolemaa. Siinä syy, miksi menen mieluummin salille kuin töihin. Tai minnekään.

Päivällä makasin sängyllä kolme tuntia ja mietin, mitä syitä minulla on enää nousta ylös. Vessahätä ja nälkä, totesin.

Sängyllä maatessa mietin, että keinot ovat nyt oikeasti aika vähissä. Oloni ei ole niin tuskainen kuin esimerkiksi tammikuun reissussa tai vuosi sitten ulkomailla, mutta kovin pysähtynyttä on. Olen niin väsynyt, että kaikki tekeminen vaatii älytöntä ponnistelua. Ei auta vaikka nukkuisin sen yksitoista tuntia tai vain normaalit kahdeksan tai valvoisin yöllä tunteja. Silmät seisovat päässä ja tuijotan jonnekin tyhjyyteen. Töissä pitää ihan sisäisesti ravistella itseään, että pysyy skarppina.

Eilen pyörittelin mielessäni lääkkeitä. Pitäisikö siltikin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä? Mitä vaihtoehtoja tässä enää on? Ja jos kaikki on kuitenkin aina jumalallisessa järjestyksessä, mitä väliä sillä on, kokeilenko jotain lääkettä hetken vai jumitanko tässä tilassa loppuelämäni ilman lääkkeitä. Kuka muu tuomitsee minut lääkkeiden käytöstä kuin minä itse?

Lääkkeen syöminen tuntuu ajatuksena hirveältä. Se on kuin nostaisin kädet pystyyn ja sanoisin, että en onnistunut tässäkään. Minä kun ajattelen, että masennuksen tehokkain parannuskeino on ajattelutavan muutos. Miten helvetin vaikeaa voi olla muuttaa omia ajatuksiaan? Ja miksi en onnistu siinä? Pystyn syyllistämään itseäni mitä ihmeellisimmistä asioista.

Nauran aika paljon edelleen. Tosin eilen aloin itkeä puhelimessa, kun Merja kysyi, miksi olen masentunut. Mutta esimerkiksi reilu viikko sitten olin yökylässä ystäväni luona ja meillä oli tosi hauskaa. Tunnen aidosti iloa, mutta se ei kestä. Tiedän, että asioiden murehtiminen ja märehtiminen ei auta mitään, mutta negakela pyörii kuin itsestään. Psykologi sanoo, että se on minulle tuttu ja tavanomainen tapa suhtautua asioihin. Juuh.

Päivän paras hetki on ilta, kun kaivaudun peiton alle ja laitan korvatulpat korviini. Hämärässä ja hiljaisuudessa suljen silmäni ja mietin, mitä hyvää päivän aikana on tapahtunut ja mistä kaikesta voin olla kiitollinen. Toivon, että tämä olisi jo tässä eikä aamulla tarvitsisi enää herätä. Aamulla herään samasta hämärästä ja ikäväkseni tajuan, ettei vieläkään.