En voi uskoa tätä. Pari päivää sitten lääkäri oli hyvin toiveikas äidin toipumisen suhteen tai siis sen, että äiti saadaan vielä jalkeille ja kotikuntoon. Sitten sisko soitti äidille, ja yhtäkkiä tilanne olikin päinvastainen. Minä soitin äidille muutaman tunnin päästä torstai-iltana ja äiti kuulosti todella sairaalta, mutta toiveikkaalta. Sanoi soittavansa perjantaina. Ja paskat. Äiti pinnisteli viimeisillä voimillaan suojellakseen minua. Näin kuulin isältä.

Ja mitä tekevät siskokset. Lähtevät perjantaiaamuna Tallinnan-risteilylle, joka on varattu viime vuoden lopulla, kun äiti oli kohtuullisen hyvässä kunnossa. Tämä olisi melkein koomista, ellei se osuisi omalle kohdalle. Tallinnassa kello on noin yksi, kun saan isältä puhelun. Äiti on todella heikossa kunnossa. Isä aikoo hoitaa eläimet ja lähteä heti ajamaan monen tunnin matkaa äidin luokse. Paniikki iskee. Äiti aikoo kuolla ja me olemme helvetti soikoon jollain yhdentekevällä ääliömäisellä risteilyllä. Vitunvitunvittu.

Kaikki menee hysteeriseksi. Välillä itkemme äitiä, välillä nauramme jollekin tyhmälle jutulle. Kaikki on sekaisin, ja meidän pitää vielä raahata siskon miehelle hirveä lasti kaljaa. Hermot menevät, kun en tajua, miksi pitää hakea älyttömät määrät kaljaa Tallinnasta. Saamme melkein aikaan riidan.

Loppuilta laivalla sujuu itkien ja nauraen. Minulla ei ole rauhoittavia mukana, joten turvaudun valkoviiniin ja juonkin sitä reilun pullollisen. Rukoilen ja toistelen mielessäni, että anna äidin jaksaa odottaa meitä. Toistelen sitä niin, että meinaan seota. Huoli äidistä ja hänen kärsimyksestään vie jalat veteläksi. Pyörryttää. On hirveän julmaa ja itsekästä toivoa, että äidin kärsimys jatkuisi niin kauan, että me ehdimme paikalle.

Kun menemme illalla sairaalaan, äiti on hyvin syvässä tajuttomuuden tilassa. Isä on ollut paikalla monta tuntia eikä äiti ole sinä aikana ollut tajuissaan lainkaan. Meinaan oksentaa, kun näen äidin. Hän makaa sängyllä happimaski kasvoillaan. Sydän lyö hyvin epätasaisesti. Välillä äiti haukkoo happea niin, että koko yläruumis menee kouristuksenomaisesti kasaan. Kuuluu korinaa. Koko ruumista särkee, kun näen missä tilassa minun äitini on.

Istun äidin viereen sängylle. Silitän äidin hiuksia ja jo viilenevää poskea, luisia hartioita ja kuihtuneita jalkoja. Isä sanoo, että vaaleanpunainen sairaalapaita on napitettu väärin. Minä napitan sen uudelleen. Äidin kädet ovat viileät ja niihin jää valkoisia jälkiä, kun yritän lämmittää niitä omilla käsilläni.

Isä ja sisko puhuvat jotain keskenään. Kuiskaan äidin korvaan ne kaksi asiaa, jotka olen halunnut hänelle sanoa. Voi miten ehdin pelätä, etten saisi niitä sanottua. Kuiskaan, että olet aina ollut maailman paras äiti ja kerro veljelle terveisiä, kun näet hänet. Samassa äiti kouristelee kerran kovemmin ja äänekkäämmin. Tunnen, miten äiti antaa merkin, että hän on kuullut minut.

Äiti ei ole enää siinä kehossa. Hän katselee meitä jostain katon rajasta. Äiti ei tunne mitään kipua, mutta hänen ruumiinsa taistelee viimeiseen asti. Sydän lyö, vaikka keuhkot ovat luovuttaneet. Äidin happisaturaatio on loppuillasta enää 11, kun terveellä ihmisellä se on yli 95. Tuntuu pahalta. Toivon, että äiti päästäisi jo irti ja saisi lopullisen rauhan.

Äidin pöydällä on lukemani kirja enkeleistä. Luen muutamia pätkiä kuolemaa käsittelevästä luvusta. Siellä sanotaan, että joskus kuoleva ihminen ei jätä kehoaan, koska läheiset eivät halua päästää rakkaastaan irti. Isä huilaa vieraspedillä, sisko on jo lähtenyt nukkumaan. Minä silitän äidin poskea ja kuiskaan hänelle, että äiti, mene vaan, me pärjäämme täällä. Lähden vessaan ja kun tulen sieltä, isä on noussut tarkkailemaan äitiä koska hän hengittää jo harvemmin. Kun pääsen äidin viereen, näen että kaulavaltimossa näkyy syke enää hyvin heikosti. Menee hetki ja äiti jättää meidät ja päästää viimein irti. Kello on seitsemäntoista yli yhden yöllä.

En pysty itkemään kuolleen äitini vieressä. Kiitän Luojaa, että äiti on saanut kolmenkymmenen vuoden taistelun keuhkojensa kanssa päätökseen. Enää ei ole kipua eikä tuskaa, ei ikinä enää. Äiti on jossain paremmassa paikassa veljeni luona.