Eilen ikään kuin painoin pausea tähän suru- ja ahdistusoloon. Tapasin kahdeksan vuoden takaisen exäni Jarin. Mies on reilu nelikymppinen, menestyvä ja onnellisesti naimisissa. Kaikki yhteydenpito on eromme jälkeen rajoittunut niihin hetkiin, kun miehellä menee huonosti ja hän kaipaa ymmärtäväistä kuuntelijaa.

Jarilla on aina ollut sellainen katse, josta oikein huokuu hyväksyntä ja arvostus. Eilenkin tuntui pitkästä aikaa siltä, että joku katsoo minua (ja Jarin tapauksessa rintojani, heh) eikä vikojani ja virheitäni tai sitä, miten säälittävässä ja surkeassa elämässä olen loukussa. Teki tosi hyvää.

Alku ei oikein sujunut. Mies soitteli vaimolleen, harpoimme pitkin keskustaa, kunnes lopulta päädyimme syömään. Vähän viiniä ja sitten Jari ojensi kätensä ja sanoi haluavansa kosketella. Tuntui hieman omituiselta, koska en osannut odottaa sellaista lähestymistä. Vielä omituisempaa oli, kun mies kertoi, miten vaimo oli hänet lähettänyt matkaan. Viiviin saat koskea, kaljaan et. Kysyin, ihanko tosissaan näin oli käynyt ja olihan se.

Lisää juomisia ja lähempää kanssakäymistä "meidän" baarissa, kunnes ehdotin jatkoa hotellihuoneessa. Ajattelin, että kaikki on ihan selvää, koska mies on luvan kanssa liikenteessä. Mutta enpä muistanut, minkälainen jahkailija mies on. Juttu kuivui kokoon, kun mies sai suullisen tyydytyksensä ja minä jäin hölmönä odottamaan jatkoa, jota ei koskaan tullut. Jari pyyteli anteeksi, ettei kyennyt muuhun, vaikka lupakin oli. Lähdin hieman ärsyyntyneenä paikalta ja pyöräilin kännissä kotiin. Vittu mikä mies.