Edellisen hehkutuspostauksen jälkeen tuntuu tyhmältä myöntää, että kulunut viikko on sujunut pitkästä aikaa heikosti. Tai ei heikosti, mutta heikommin. Luulen, että kroppa alkaa oikeasti väsyä siihen, että olen yli kaksi kuukautta joutunut syömään kilpparilääkettä normaalia pienemmällä annoksella. Nyt odotan ilmoitusta postista, että lääketilaus olisi saapunut Saksasta. Tämä lääkehomma on oma mokani, kun en tajunnut tilata uutta lääkesatsia ajoissa.

Näin Kaapin viimeksi sunnuntai-iltana. Meillä oli tosi kivaa. Kun hän halasi minua niillä isoilla käsivarsillaan, tajusin, että tykkään hänestä. Ilta meni pitkäksi, ennen kuin pääsin nukkumaan ja takana oli jo uuvuttava ilta-aamuvuoro. Siitä vielä vähillä unilla taas aamuvuoroon ja töiden jälkeen salille. Alkoi väsyttää todella.

Tiistaiaamuna päätin väsyneenä vetää kaikkein hulluimmat jalkatreenit ikinä. Itkuhan siinä meinasi tulla, kun en liian vähillä unilla saanut kropasta omasta mielestäni tarpeeksi irti. Treenin jälkeen aamuyhdeksältä olin niin poikki, että meinasin nukahtaa istualleen sohvalle. Jouduin perumaan kahvit työkaverin kanssa, koska olin niin hermo kireällä, että en olisi jaksanut hänen juttujaan. Peruin myös treffit Kaapin kanssa, koska en olisi pysynyt hereillä iltamyöhään asti.

Väsymyksen lisäksi syöminen on mennyt melko perseelleen. Vituttaa. Niin kauan on mennyt hienosti, joten pienikin takapakki syö itseluottamusta ja uskoa siihen, että olen voittanut syömishäiriön.

Tiistaina olin aamutankkauksen jälkeen niin täynnä, että syömisiin tuli seitsemän tunnin väli. Siitä alamäki ehkä alkoi, koska kenenkään treenaavaan tai muunkaan ihmisen ei pitäisi olla syömättä noin pitkään. No, minä olin ja en tiedä, mutta tuntuu, että koko perusrytmi on nyt ihan sekaisin.

Haluaisin nähdä Kaappia useammin, mutta hän on iltaihminen eikä useinkaan ehtisi nähdä muulloin kuin iltayhdeksän jälkeen. Se on minulle ihan liian myöhään, koska minun pitää nukkua vähintään yhdeksän tai kymmenen tuntia, että jaksan herätä aamulla salille ja tehdä kunnon treenin. Kunnon treeni on se juttu, jolla pidän tällä hetkellä pääni kasassa ja ruokailut kohdillaan. Jos nukkuminen tökkii, treeni tökkii ja syöminen tökkii.

Että näin. Kaiken huipuksi juttelin maanantaina pitkään ystäväni Piksun kanssa puhelimessa enkä hänellekään kehdannut myöntää, miten niin sanotusti oikeasti menee. Hän olisi sen kyllä ymmärtänyt, ei siinä mitään. Tuntui vaan ylivoimaiselta sanoa ääneen, että olen tässä muutaman päivän aikana kokenut samoja uupumusfiiliksiä, joita elin koko viime vuoden 24/7. Mutta uskon vahvasti, että kunhan vain jaksan seuraavat pari päivää töissä, saan lääkkeet ja otan niskalenkin syömisjutuista, alkaa kuuden päivän miniloma ja saan nukuttua kaikki univelat pois ja ekstraa varastoon. En luovuta, kun olen näin pitkälle päässyt.

Edit.

Ettei jäisi liian paska fiilis, pitää juttu päättää positiiviseen vireeseen. Sain tänään hyvää palautetta yhdeltä asiakkaalta. Kysyin tänään kotiutuvalta rouvalta erikseen, miten hän voi heikosti menneen eilisillan jälkeen. Rouva oli jo kysymisen hetkellä hieman hämmentynyt ja kiitteli kovasti huolehtimisesta. Vielä myöhemminkin hän kiitti ja sanoi, että tällainen huolenpito lämmittää erityisesti mieltä ja että hän tietää, mistä puhuu, kun on ollut hoitoalalla töissä.

Lyhyestä keskustelusta jäi itselle tosi hyvä mieli. Hyvää palautetta saa liian harvoin, vaikka yrittäisikin parhaansa. Useimmiten asiakkaat haukkuvat, valittavat kaikesta tai muuten vain osoittavat mieltään hoitohenkilökunnalle. Tällaiset helmet piristävät kummasti arkea.