Vahva ihminen kestää paljon, heikkokin yllättävästi. Minun rajani menee näköjään 88 päivän kohdalla. Niin kauan olen kestänyt jatkuvaa arvostelua, naureskelua, tuijottamista ja virheiden etsimistä minusta. Jos suoraan sanon, tämä reissu on ollut henkisesti yhtä helvettiä. En ole koskaan ennen tavannut näin lyhyellä aikavälillä näin paljon ihmisiä, joilla on jokin saatanallinen tarve etsiä vikoja minusta ja arvostella koko ajan päin naamaa.

Bob lähti äsken, kun sain hänet viimein lähtemään. Romahdin nimittäin ihan täysin. Kuten aiemmin kerroin, Bob on antanut muiden paikallisten tapaan suoraa palautetta läskeistäni. Tänään hän kyseli, minkä kokoisia muut suomalaiset naiset ovat ja miten iso olen heihin verrattuna. Siis siinä mahaläskien kokeilun lomassa.

No, mutta tämä on jo tuttua, joten ei siinä mitään. Se mihin hajosin oli, kun Bob sanoi, että en ole tajunnutkaan että sinulla onkin pienet rinnat nyt kun makaat siinä selälläsi. Jos tässä blogissa ei ole käynyt ilmi, miten vaikea ja ahdistava asia rinnat ja niiden koko minulle on, niin kerron vielä, että hyvin ahdistava.

Sanoin Bobille, että mitäs jos nyt vaan lähtisit. Sitten aloin itkeä eikä itkusta meinannut tulla loppua. Ei se tietenkään pelkästään tuosta tissikommentista johtunut. Koko kolmen kuukauden haukkumissatsi vain tiivistyi yhteen kommenttiin.

Anyways, en jaksa selittää, miten loppuilta meni. Hyvissä väleissä erosimme ja show jatkuu huomenna. Eihän se vieraan miehen vika ole, että rinnat ovat herkkä paikka minulle ja että olen viimeiset kuukaudet saanut vain paskaa niskaani. Bob on kuitenkin hyvä tyyppi.

Olen henkisesti aivan hajalla, ja vielä pitäisi jaksaa maanantai-iltaan asti täällä. On tosi rankkaa, kun kauan odottama reissu menee päin helvettiä. Vielä rankempaa on se, että minulle aivan vieraat ihmiset kertovat koko ajan, mitä vikaa minussa on. Minä olen huono sairaanhoitaja, en osaa mitään, en tee mitään tai teen kaiken väärin, olen liian hiljainen, en puhu mitään, olen aloitekyvytön, epävarma, liian iso, liian läski, liian huonoihoinen, liian vaikeasti lähestyttävä, liian isorintainen, liian pienirintainen... Ja tätä paskaa olen kuunnellut kolmen kuukauden ajan!

Kukaan ei voi ymmärtää, miten paljon töitä olen tehnyt sen eteen, että voisin edes osittain hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Se on ollut hyvin vaikeaa ja vaatinut paljon, mutta mielestäni olen ottanut askeleita parempaan suuntaan. Ei varmaan ole vaikea arvata, miltä nyt tuntuu.

Jos vain yksi henkilö olisi sanonut, että olen täysi paska, sen olisi voinut kuitata nauramalla. Jos niitä henkilöitä on kymmeniä, ei enää naurata. Ja tässä romahduspisteessä pitäisi lähteä takaisin Suomeen ja kouluun kertomaan opettajille ja kavereille, miten mahtava reissu on takana. Puhumattakaan siitä, että viikon päästä pidän vaihdosta esitelmän noin sadalle kuulijalle.

Olo on kuin suoraan saatanasta.