Tässä viikonlopussa on yksi hyvä puoli - se on loppumaisillaan. Halleluja.

Eilen oli Teijan juhlat. Menin ilman rauhoittavia, koska ajattelin, että nyt vain kuuluu jo selvitä ilman. Inhoan juhlia. Varsinkin sellaisia, joissa ei tunne yhtään ketään ja sitten vain seisotaan ja hymyillään tekohymyä (mikä minulla tarkoittanee tyhjyyteen tuijottamista ja ajautumista omaan maailmaan). Kaikki meni jokseenkin sujuvasti, kunnes tuli Teijan äidin omaperäinen ylistyspuhe, jossa toki mainittiin myös pikkuveljeni. Monet tihrustivat pari kyyneltä, mutta minä aloin oikein kunnolla itkeä eikä siitä ollut tulla loppua. En tiedä, kuinka moni sen näki enkä taida edes välittää. Ahdisti vaan niin pirusti, ja sanoin äidille, että nyt kyllä lähdetään. Eri kiva päivä. Saisinko uusinnan kiitos.

Olen niin hajalla. Syömishäirikön tyyliin puran pahan oloni ikävä kyllä syömiseen. Mitä väliä parista pullasta, kakusta ja keksistä, mutta kun se on  kymmeniä pullia, kakkupaloja ja keksejä. Jokainen ahmatti tietää, miten paska olo ahtamisen jälkeen tulee, mutta sama jatkuu heti kohta, kun napa taas vetää. Jokin muu keino pitänee nyt kehitellä, koska houkuttelin isän mukaan pieneen laihdutusprojektiin. Ja aion siinä myös onnistua.