Kun alkuvuodesta kerroin siskolle personal trainerin palkkaamisesta, hän nauroi ja sanoi, että siinä käy kuitenkin niin, että onnistut laihtumaan ja sitten heti perään kaikki kilot tulevat takaisin ja rahat menevät hukkaan. Niin. Perjantai-iltana menin siskolle viikonlopuksi ja lähdin illalla vähän ennen muita nukkumaan. Satuin siinä sitten kuulemaan, miten sisko sanoi miehelleen, että ei näytä kyllä että olisi mitään muutosta tapahtunut (siis minussa ja kropassani). Voi helvete, tuli aivan uskomattoman paska fiilis ja perään älytön vitutus, koska sisko sanoi ääneen vain sen, mitä itsekin ajattelen koko ajan. Olen edelleen sama kasa höllyvää löllyvää, vaikka jalkatreenit olisivat miten huikeita.

Koko viikonlopun ajan koin oloni tosi isoksi. Liian isoksi. Sellaiseksi, joka ostaa lyhyet farkkusortsit vaikka valkoisilla isoilla koivilla ei niitä ainakaan kotimaassa pidetä. Ja sellaiseksi, joka tarjoaa siskolle kalliit kakkukahvit, koska pitäähän iso pala kakkua saada oli mikä painoprojekti tahansa. Pari jäätelöä, muutama irtokarkki, leipää, pullaa. Totesin itsekseni, että perjantai-iltaisesta kommentista oli helpointa selvitä vaihtamalla takaisin ”Viivi syö mitä vaan ja miten paljon vaan” –tilaan.

Tein korjausliikkeen syömisten kanssa heti tänään, kun tulin takaisin kaupunkiin. Pikkuisen tekee mieli hautautua oman kämppäni turvaan, mutta eiköhän se taas tästä. Huomenna salille ja pirteämpiä ajatuksia kehiin, ennen kuin työt alkavat ensi viikolla.