Titti-di-dii. Olen kilon päässä painotavoitteestani, minkä kunniaksi tilasin itselleni kauan himoitsemani kalliit kompressiotrikoot. Kyllä voi ihminen olla pienestä onnellinen.

Kuulosti miten pinnalliselta tahansa, tuntuu tosi hyvältä, kun työkaverit kommentoivat muuttunutta ulkomuotoani. Ensin bodari, sitten yksi toinen työkaveri ihmetteli, mitä minulle on tapahtunut, kun näytän niin erilaiselta ja eilen yksi hoitsu kommentoi, että olen laihtunut ihan kamalasti.

Palaute tuntuu kivalta etenkin nyt, kun takana on ollut syömisten suhteen hankalia viikkoja ja päiviä. Pyörähdin isän luona, ja siellä syöminen meinasi karata täysin käsistä. Mummun luona tuli juotua pullakahvit ja syötyä karkkeja niin paljon, että tuli huono olo. Riitta oli leiponut vaikka mitä hyvää ja kuola valuen kieltäydyin syömästä. Ei sillä, että en olisi voinut maistaa, mutta minun tapauksessani herkkujen syöminen on kaukana maistamisesta tai yhdestä palasta. Henkisesti on helpompi olla syömättä, vaikka kieltäytyminen kuulostaakin negatiiviselta.

Pakko myöntää, että olisi niin käsittämättömän helppoa luovuttaa ja palata takaisin entiseen. Mennä vaan kauppaan ja ostaa leipä- ja suklaahyllyt tyhjäksi ja nollata kaikki epämiellyttävät ja kivatkin tunteet. Mutta jostain luojan kiitos löydän sen voiman ja järjen rippeen, että saan pidettyä syömishimot kurissa. Onneksi joka päivä ei enää ole vaikeaa ja usein terveelliset valinnat tulevat luonnostaan. Parasta on virkeämpi, kevyempi olo ja se, kun maha ei ole niin täynnä, että hengittäminen sattuu.  

Alenevan painon lisäksi olen superonnellinen siitä, että olen jaksanut käydä aamuvuoron jälkeen salilla. Se on suuri edistysaskel jaksamisen suhteen. Toki saatan ajoittain torkahtaa istualleen heti salin perään, mutta se fiilis, kun tuntee hallitsevansa arkea eikä työ vie kaikkea minulta. Edelleen liputan osa-aikatyön puolesta, vitsi mikä idea se olikaan.

Bodaria olen nähnyt vilaukselta pari kertaa töissä. Hän on moikannut normaalisti ja vitsaillut kuten yleensä. Ihan jees. Vähän kirpaisee aina, kun kuulee miehen äänen jossain käytävällä tai muuta, mutta kyllä se tästä. Tinderistä olen löytänyt pari potentiaalista urosta, mutta ei taida oma kiinnostus riittää tapaamisiin asti.

Pete sitten taas on mies erikseen. Olen nähnyt miehen kerran meidän baari-illan jälkeen. En tajua, mikä hänessä on niin ihmeellistä, kun en pääse hänestä irti. Tämä oli siis se mies, jolla on kaksi lasta, kulissiavioliitto ja tyttöystävä. Pyysin Peteä aveciksi isän häihin, ja huvittavinta on se, että hän lähtee, jos saa neuvoteltua lastenhoitokuviot vaimonsa kanssa. Ihan koomisuuden huippu koko homma. Ja jos hermoni kestävät ja kaikki menee nappiin, Pete tulee sunnuntaina yökylään. En tiedä, minkämoisen tunnehärdellin tuollainen yövisiitti minussa nostattaa, mutta se ei pelaa, joka pelkää.