Ristiriitainen olo. Aamulla lähdin itkua pidätellen kotoa ja jätin äidin huilaamaan sohvalle. Väkisinkin tulee mieleen, oliko se viimeinen kerta kun näen äidin elossa. Mutta ei se ole, ei voi olla. Äiti selviää.

(Tärisen ja vapisen pelosta ja kauhusta. Ulospäin olen pirteä, nauravainen ja kaikkien tukena. Hajoanko palasiksi nyt vai heti. En kestä tätä elämää.)

Sitten istuin isän kanssa autossa ja pidättelin taas itkua. Isä sanoi muun muassa, ettei minun kannata olla huolissaan työelämästä (ja sen puutteesta), kun yritän järjestellä elämääni eli teen töitä jo itseni kanssa. Sanoin, että juu, mutta siitä työstä ei makseta palkkaa. Kävi ja käy sääliksi isää. Mitä jos isä ei jaksakaan.

Mietin, miten saisin pidettyä tämän kaiken hallinnassa. On niin paljon liikaa asioita ja murheita, että hajoan.

Äsken tulin psykologin tapaamisesta. Siellä oli mukana kaksi naista kotikuntoutuksesta, johon siskoni oli loppuvuodesta yhteydessä. Kävimme siinä läpi elämääni, äidin tilannetta ja veljen kuolemaa. Psykologi sanoi, että tässä on niin paljon raskaita asioita, että menee ihan sanattomaksi. Niinpä.

Minua siis halutaan auttaa. Kilttinä tyttönä sanon, että kyllä, minä haluan nyt kaiken mahdollisen avun. Myönsin kuitenkin, että ehkä haluan apua paremminkin perheeni kuin itseni takia. Lisäsin vielä, että lähinnä itse haluaisin sellaista apua, että joku tappaisi minut. Siihen ei kukaan suostunut.

Nuo vapaaehtoisauttajat tulevat käymään luonani ensi viikon perjantaina. Sitten teemme jonkinlaisen suunnitelman (huoh), mitä alamme tehdä toipumiseni suhteen. Minusta kaikki suunnitelmat, jotka liittyvät toipumiseen ja ajoittuvat johonkin puolen vuoden jaksolle, ovat niin turhia kuin vain voi olla. Mutta nyt olen tällaisessa mukana. En tiedä. Kai teen tämän siskoni vuoksi, kun hän kerran apua minulle halusi järjestää.

Luulen, että alan suorittaa ja näytellä paranemista, että kaikille tulee hyvä mieli (paitsi minulle). Teen kiltisti kaiken mitä pyydetään ja ehdotetaan, suunnitelmat ja "kotitehtävät". Juttelen ongelmistani ja sanon ne maagiset sanat, että haluan parantua. Mutta en ole siinä oikeasti mukana, koska oikeasti minä olen kuolemassa. Kaikki apu ja toipuminen ja normaali elämä oksettavat ja kuvottavat. Minä haluan vain kuolla, en muuta. Mitä järkeä tässä siis on. En tiedä.