Välillä toivon, että voisin unohtaa veljen ja tämän suremisen. Sitten tajuan, että en missään nimessä halua unohtaa rakasta veljeäni. En vaikka sattuu paljon enemmän muistaa ja muistella. Onneksi on hyviäkin muistoja, paljon läheisiä yhdessäolon hetkiä, nauramista ja pelleilyä. Voi että antaisin mitä tahansa, jos saisin veljeni takaisin. Elämä on niin epäreilua. Kaikki hyvät viedään käsistä.

Lääkärin kanssa ei pidetty vielä palaveria, joten hoitoja jatketaan ainakin tämä viikko. Yritän pysyä myönteisenä ja uskoa, että hoito alkaa tehota jossain vaiheessa. Paino sanalla yritän, koska vähän alkaa usko mennä, ei voi mitään.