Olipa taas iltapäivä. Sovimme Tuulan kanssa, että näemme kaupungilla kahden aikaan ja käymme syömässä. Lähdin ajoissa ja käväisin parissa vaatekaupassa hakemassa pakolliset housut ja pari halpaa t-paitaa. Rahat ovat vähissä, mutta en yksinkertaisesti kehtaa enää neljättä vuotta kulkea samoissa vaatteissa joka päivä koululla, kun kaikki muut vaihtavat päivittäin muotiluomuksiaan.

Jo kotona ahdisti ajatus keskustaan lähtemisestä, joten otin pari beetasalpaajaa. Vaatekaupat kuhisivat teinejä, joiden koulu ilmeisesti alkaakin vasta huomenna eikä tänään, niin kuin luulin. Yritin hengitellä ja ajatella, että olen näkymätön eikä vaatekauppoihin tarvitse tämän jälkeen mennä pitkään aikaan.

Kun Tuula lähti kotiinsa, menin vielä etsimään synttärilahjaa siskon pienemmälle pojalle. Siinä vaiheessa hiki alkoi puskea ja mietin vain, että kohta on ihan pakko päästä pois keskustasta tai pää räjähtää. En löytänyt lahjaa, koska en ahdistukseltani kyennyt mitään etsimään.

Kotimatkalla yritin olla itkemättä, kunnes pääsin aika lähelle omaa asuntoa. Pudotin kaikki laukut ja kassit maahan, itkin ja yritin vetää henkeä jossain rään ja hien valumisen välissä. Pelkäsin, että joku menee ohitseni ja huomaa, että olen saanut jonkin kohtauksen. Toisaalta toivoin, että joku pysähtyisi kysymään, olenko kunnossa.

No, en todellakaan ole. Voitko tappaa minut, kun en siihen itse kykene enkä jaksa elää.

Anyways. Selvisin kotiin jälleen yhtä romahdusta vahvempana. Tämän päivän ahdistus tekee olon entistä kiitollisemmaksi kuluneesta työrumbasta. Töissä en ollut kertaakaan lähellä romahtamista, vaikka välillä oli hirveä kiire ja paineita tehdä tarkkaa työtä, ettei tule esimerkiksi lääkityksissä virheitä. Ilmeisesti pysyn paremmin kasassa, kun olen Viivi the Sairaanhoitaja. Omana itsenä on liian tuskallista.