Ystäväni kirjoittaa osuvasti blogissaan, että lukijoiden kautta ystävien ei kannata olettaa tietävänsä mitään Totuutta hänestä blogikirjoitusten ja parin tunnin juttutuokioiden perusteella. Ensin ajattelin, että aika kylmästi sanottu läheisille ihmisille, mutta niinhän se menee. Nämä satunnaiset kirjoittelut ja miksei päivittäisetkin ovat vain juuri sen hetken välähdyksiä ja ajatuksia mielestä ja elämästä. Suuret linjat voi nähdä vasta myöhemmin, jos näkee ja kuka ne näkee. Kirjoittaja itse. Lukija voi vain tehdä omat päätelmänsä niin halutessaan.

Vaikka ajatuksiani lukee vain kourallinen ihmisiä, olen tullut aiempaa aremmaksi purkamaan mieltäni tänne. Varsinkin veljestä ja äidistä. Pelkään kommentteja, joita onneksi harvakseltaan saan. Olet selvästi edistynyt, kuulostat/näytät paljon iloisemmalta, aika on tehnyt tehtävänsä, kaikki selviävät läheisen kuolemasta, asiat muuttuvat vielä parempaan suuntaan. Tai jotain. En halua kuulla keneltäkään arviota siitä, miten olen selvinnyt tai päässyt eteenpäin, koska eihän kukaan sitä tiedä. Ei vaan tiedä.

Vaikka veljen kuolemasta on kohta uskomattomat kaksi ja puoli vuotta, pelkään edelleen joka ilta laittaa kännykän äänettömälle. Kesäaikaan on helpompaa, koska jaksan valvoa jopa kymmeneen eli ohi sen maagisen iltayhdeksän, kun elämäni sammui. Kun tulee syksy ja koulu alkaa, väsähdän tuttuun tapaan jo kahdeksalta. Sitten mietin ja pyörin, miten uskallan alkaa nukkua, jos joku päättääkin taas kuolla. Ei kai kenelläkään voi olla niin huonoa "tuuria" (en usko tuuriin enkä sattumaan), että kokee tuollaisen kuolemaillan kahdesti.

Olen aidosti helpottunut siitä, että en koe samanlaista tuskaa, paniikkia ja hätää kuin ensimmäisinä päivinä, viikkoina ja kuukausina veljen onnettomuuden jälkeen. Se oli jotain hirveää. En ymmärrä, miten selvisin siitä. Ehkä siksi suunnittelin tappavani heti itseni, koska ei sellaista fyysiseksikin menevää tunnetilaa yksinkertaisesti kestä. Mutta jotenkin sen yli on päästy. Monesti toivon, että en olisi perinyt isältä ja äidiltä helvetinmoista sitkeyttä, mutta olen. Se sitkeys kantoi alkutuskan läpi. Eri asia, miten syvät jäljet matka on sisimpääni jättänyt.

Nyt on erilaista. Erilaiseksi se muuttui viimeistään siinä vaiheessa, kun äitikin kuoli. En käsitä, kuinka ihminen selviää järjissään, jos hän menettää onnettomuudessa kaksi läheistä tai vaikka koko perheensä. Ehkä kertarysäys on inhimillisempi kuin kymmenen kuukauden piinaava odotus. Näin minun itsekkäästä näkökulmastani katsottuna.

Mutta siis on erilaista. Mietin äitiä ja veljeä jatkuvasti joka päivä. Olen edelleen vihainen veljelleni, mikä ahdistaa, koska en voisi ikinä vihata veljeäni. Mutta ei näistä tuntemuksista pysty päästämään irti. Se tieto kuitenkin lohduttaa, että vielä joku kaunis päivä näen veljeni ja ymmärrän, miksi hänen piti kuolla. Ja ihan turha kenenkään tulla sanomaan, että et näe etkä ymmärrä. Minä tiedän, että niin käy.

Pitäisi ehkä terapiassa miettiä sitä, miksi toivon, että minua säälittäisiin ja surkuteltaisiin. Miksi kaipaan niin paljon huomiota näiden kuolemien vuoksi. Miksi haluan, että muut olisivat minussa kiinnostuneita vain siitä, miten voin ja jaksan veljen ja äidin kuoleman jälkeen. Ihan kuin elämässäni ei olisi muuta sisältöä.

Eräs fb-kaveri, nainen päiväsairaala-ajoilta onnitteli minua, kun sain opiskelupaikan. Jo pelkkä kouluun hakeminen kuulemma kertoo siitä, miten hyvässä kunnossa olen. Aika köykäinen päätelmä. Minä olen ymmärtänyt, että kouluihin voi hakea, jos vain kykenee hakupaperit täyttämään.

Vituttaa suorastaan, miten ihmiset vain ajattelemattomuuttaan ja helpottaakseen omaa oloaan näkevät minun parantuneen. Olenkin yhtäkkiä terve ja hyvävoimainen, kun olen peräti kouluun hakenut puhumattakaan siitä, että olen iloinen, pirteä, nauran ja menen salille heti aamulla, kun paikka aukeaa. Tiedoksi vaan, että nauroin ääneen ennen kuin veljeni onnettomuudesta oli vuorokautta kulunut. Se on minun selviytymiskeinoni ja aika hemmetin hyvä sisimmän peite näemmä.

Oikeasti on aika paljon siskoni ansiota, että olen nyt aloittamassa opiskelut uudestaan. Minulla on hyvät todistukset ja toivon mukaan aito halu auttaa sairaita ihmisiä, mutta minkäänlaista motivaatiota ei hakuvaiheessa ollut. Sitä paitsi hakuaikana olin niin heikossa kunnossa, että en olisi voinut kuvitellakaan aloittavani koulua syksyllä. Hain osittain siksi, että sisko vihdoin lopettaisi puhelimessa patistamisen ja jankuttamisen opiskelusta. Ja hiljenihän sisko sitten. Suurkiitos hänelle, koska nyt saan uuden mahdollisuuden. En tiedä mihin, mutta johonkin.

Edit

Mummu (äidinäiti, vähän vieraampi tapaus) soitti äsken. Hän kyseli, milloin kouluni alkaa. On kovin innoissaan uudesta käänteestä elämässäni. Hän sanoi nyt jo toistamiseen, että voi kun pysyisit sellaisessa kunnossa, että jaksaisit käydä koulua. Kiitos ja aamen. Melkoisia sammakoita aiemmin möläyttänyt mummuni näkee asiat niin kuin ne ovat eikä hän kuvittele, että yhtäkkiä kaikki vaikeudet ja masennus ovat onnellisesti takana vain jonkin koulupaikan takia.