"Toistelen äitin sanoja mielessä, kirjoitan ne ylös niin kuin minä ne unohtaisin. Minulla on sinulle hirveän surullisia uutisia.

Ja kylmä meni läpi ja tuuli, hetkeen ei hengittänyt kun seinät kaatuivat ryskyen alas alas. Mitä, muistan toistaneeni. Eihän, kysyin enkä muista ajatelleeni mitään muuta kuin sitä että ei se voi olla niin, ei se voi olla totta. Ei mitenkään. Hetkeen ei minussa mikään hengittänyt, solukaan, kun kylmä meni läpi. Epätosi halkoi todellisuuden murskaamalla. Se kylmä hetki, tyhjyys, ei voi koskaan unohtua."

Näin kuvailee serkkuni ajatuksiaan, kun hän kuuli pikkuveljeni onnettomuudesta.

Tänä iltana tulee tasan kaksi vuotta veljeni kuolemasta. Voisin sanoa, että tässä päivässä ei ole mitään erityistä verrattuna eiliseen tai huomiseen. Joka päivä on yhtä raskas, tänään vain kaikki vyöryy voimalla päälle. Jopa ulkona tuoksui kuolemalta, vaikka ajattelin, että ei tässä päivässä ole mitään erikoista. Se on vain mentävä läpi, niin kuin kaikki muutkin päivät.

Mikä on muuttunut kahdessa vuodessa. Moni sanoisi, ystävistäkin varmasti, että olen pirteämpi ja selvinnyt ihan hyvin. Mutta he eivät tiedä mitään siitä vihasta ja tuskasta, mitä kannan joka hetki sisälläni. Nauran, mutta se on se kuuluisa sosiaalinen naamari joka nauraa. Minä itken sisälläni niin, että luulisi jo pelkästään siihen kuolevan. Mutta ei. Tämä kidutus ja rangaistus nimeltä elämä ei lopu millään.

Olen niin ahdistunut ja surullinen, että mikään sana ei riitä sitä kuvailemaan. Mikään ei poista sitä ajatusta ja tunnetta, että minun olisi pitänyt kuolla eikä veljeni. Miksi elämä otetaan pois sellaiselta, joka siitä nauttii. Miksi juuri minun veljeni eikä jonkun toisen.

Sain viime viikonloppuna loistoidean. Otan ranteeseeni kuolemaa tarkoittavan tatuoinnin. Minskulle ja Tuulalle olen tästä kertonut eivätkä he olleet kovin innoissaan ajatuksesta. Minä taas en voi kuvitella mitään muuta sanaa, mikä kuvailisi minua ja elämääni paremmin kuin kuolema. Siispä tatuoitavaksi ensi tiistaina.

Jos ja kun sinulla on rakkaita ihmisiä lähelläsi, pidä heistä hyvää huolta. Koskaan et voi tietää, milloin heidät otetaan sinulta pois. Ja sitten on turhaa ja myöhäistä katua.