Vietin perjantai-illan tutussa kimpassa Karsan ja hänen naisystävänsä seurassa. Toivoin, että illanvietto olisi piristänyt mieltäni, mutta alkoholi vain pahensi oloani. Sanoin Karsallekin, että olisi niin helppo vain luovuttaa.

Lauantaina jatkoin siskoni luokse, jossa olimme isän ja R:n kanssa porukalla juhlimassa kummipoikani syntymäpäiviä. Oli ihan kivaa ja lähdin jopa ulos luistelemaan muiden kanssa. Mutta jotenkin vaan tajusin siinä, miten ahtaaksi olen kutistanut oman elämäni.

Teen tosi paljon joka päivä töitä oman hyvinvointini eteen. Treenaan, lepään, meditoin, luen liikunnasta, ravitsemuksesta ja henkisestä kasvusta, että saisin kohennettua oloani. Työmäärään nähden on turhauttavaa, kun tuloksia ei näy. Tai näkyy, mutta ei tarpeeksi. Paha olo väijyy aina jossain.

Minulla on jatkuvasti ongelmia mahan kanssa. Se turpoaa lähes kaikesta, mitä syön ja krooninen ripuli on ihan kiva päivittäinen lisä. Kaikki menot pitää suunnitella sen mukaan, milloin olen viimeksi syönyt ja missä on lähin vessa. Mahan lisäksi iho ei rauhoitu millään, vaikka olen karsinut kohta kaiken ruokavaliostani. Siskokin jo kysyi eilen, syönkö jo liian terveellisesti.

Tällä viikolla havahduin pari kertaa siihen, että mietin, mitä jos vain hyppäisin rekan alle. Se olisi niin helppoa ja vaivatonta, kun ison tien vieressä kulkeva kävelytie voi olla liukas ja autot ajavat melko lujaa ihan vieressä.

En tietenkään hyppää, mutta pelkkä kuolema-ajatusten palaaminen, voi huokaus.

Sain kutsun työhaastatteluun eikä sekään tunnu miltään. Olen hakenut kyseistä paikkaa nyt kolme kertaa, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa. Joko saan sen tai en, ihan sama.

Ihan niin kuin millään ei olisi mitään väliä, mutta silti joka ikinen aamu laitan herätyskellon soimaan, lusikoin viherpirtelön naamaani, lähden salille treenaamaan, teen päivittäiset hengitys- ja hyväksymisharjoitukset, meditoin ja yritän tietoisesti keskittyä siihen, että kyllä taas kohta tuntuu paremmalta. Että kun jonkin tavoitteen eteen tekee vaan tarpeeksi töitä, se palkitaan jossain vaiheessa.

Mutta joo. Äsken tapahtui se, mitä olen odotellut. Sami laittoi viestiä.

Kaikki hellyttävät puheet siitä, miten nyt arvostan itseäni ja pidän huolta herkästä sisimmästäni, vilisivät vaan silmissä, kun aloin tentata Samia hänen uusista valloituksistaan.

Jos joku ei tiedä, miten kaivetaan verta omasta nenästä, voin antaa syventävää opetusta aiheesta.

Meillä on tässä Samin kanssa vielä juttu kesken, mutta nyt ihan tärisen, kun ahdistaa niin paljon. Minun on pakko tietää kaikki mahdolliset yksityiskohdat, jotka Sami suostuu kertomaan. Jos tosiasiat saisivat minut järkiini ja pääsisin tästä eteenpäin.

Vitunvitunvittu.

Samilla on nyt siis uusi vakipano kesään asti. Mies ei suostu vertailemaan meitä eikä kertonut oikein mitään, mistä voisin pahoittaa mieltäni lisää. Hän pyysi minua kimppaan tämän uuden naisen kanssa, mistä kohteliaasti kieltäydyin.

Sanoin, etten pysty yhtäkkiä lopettamaan tykkäämistä ja Sami vastasi, että kyllä hänkin tykkää. No ihan sama. Ehkä tämä ilta ja Samin yhteydenotto oli nyt se pohjakosketus, jonka tarvitsin, että voin jatkaa eteenpäin.