Jälki.

Keskiviikkoiltana sain siskolta puhelun, että mummu on kuolemaisillaan. Siis äidinäiti eli ei se mummu, joka asuu isän lähellä. Odottelin siinä sitten ahdistuksissani kuolinuutista. Keskiviikkoilta, Greyn anatomia, puhelin äänettömällä. Kuulostaako tutulta. Sytytin jo kynttilänkin ja lähetin mummulle enkeleitä, jos lähtö tulee.
 
No, ei tullut. Mummu on edelleen sairaalassa. Heikossa kunnossa, mutta hengissä.
 
Olen torstaista asti harkinnut soittavani mummulle. Kun olisi vielä mahdollisuus jutella ehkä sen viimeisen kerran, mutta en pysty soittamaan. Mielessä pyörii viimeinen puhelu äidille ja mitä siitä muistan. Istuin siskon vierashuoneen sängyllä ja yritin kuulla ja saada selvää, mitä äiti puhui. Morfiinitokkurassa, lähes hengittämättä. Muistan sanoneeni äidille, että lopetetaan, että jaksat puhua isän kanssa. Ja että nähdään perjantaina.
 
En tiedä, miten kestän enää yksiäkään hautajaisia. Ei kai tässä auta muu kuin odotella ja toivoa parasta. Mikä se paras sitten on, kun mummu on jo monta vuotta avoimesti toivonut kuolevansa.


Edit. Otin itseäni niskasta kiinni ja soitin mummulle. Hän oli edelleen sairaalassa ja ihmeen virkeän oloinen. Tuli hyvä mieli, kun sain soitettua ja mummukin ilahtui soitostani.