Äiti oli ammatiltaan ompelija ja kotiäiti. Lähtöisin hyvin köyhistä ja karuista oloista. Äiti ompeli meille lapsille aina kaikkia hienoja vaatteita koulun juhliin ja muutenkin. Vieläkin minulla on säästössä yksi ihana musta samettinen juhlapuku ja Mikan hautajaisissa käyttämäni musta lyhyt hame. Niillä jos millä on tunnearvoa. Säilössä on monen monta virkattua liinaa, sängynpeittoja, verhoja, mattoja, tauluja ja neulepukuja.

Äidillä todettiin alle kolmekymppisenä kystinen keuhkofibroosi, joka varjosti hänen elämäänsä loppuun asti. Äiti ei koskaan valittanut sairaudestaan, mutta kärsimys näkyi kasvoista ja olemuksesta. Muistan loppuelämäni, miten äidin kulmat olivat aina kurtussa ja miten hänen koko kehonsa taittui, kun hän yritti selvitä rykimiskohtauksista. Edes keuhkojensiirto ei pelastanut äitiä.

Äiti oli kova huutamaan ja kodin piti olla täydellisessä järjestyksessä. Vasta loppuaikoina hän joutui antamaan periksi, ettei kyennyt enää edes siivoamaan. Hän leipoi paljon ja lapsuudessa söin enimmäkseen luomulähiruokaa, koska maaseudulla kaikki oli käden ulottuvilla eikä äiti pitänyt lisäaineista ja kaupan valmisruoista.

Äidillä oli karheat ihottumaiset kädet, joita hän oli nuorena hävennyt ja erikoiset kynnet, jotka liittyivät keuhkosairauteen. Hän oli hyvin hoikka, siro ja pieniluinen.

Isäni on maanviljelijä. Hän jäi etäiseksi hahmoksi kun olin pieni, ja pelkäsinkin häntä syistä joihin en tässä mene. Kun olin yläasteella, isä alkoi muuttua minun mielestäni inhimillisempään suuntaan. Hän luki kaikki mahdolliset henkimaailmaan liittyvät kirjat ja tutustutti minutkin siihen maailmaan, mistä olen ikionnellinen.

Isä on omalaatuinen persoona. Hän saisi ehkä hullun paperit mistä vaan, jos avaisi suunsa oikeassa paikassa. Hänellä on loistava huumorintaju ja jos äiti on sitkein ihminen jonka tiedän, isä on rauhallisin.

Isä juo kahvia aina samasta kupista eikä sitä kuppia saa pestä. Kuppi on ainakin kolmekymmentä vuotta vanha ja sen voi laittaa tiskikoneeseen muutaman kerran vuodessa. Isä syö joka päivä kolme kuivunutta hillomunkkia ja ottaa aina vähän välipalaa, kun kulkee jääkaapin ohi. No, ei nyt ihan, mutta melkein.

Isä on 58-vuotias ja kaikin puolin huippukunnossa. Hän käy juoksulenkeillä, pyöräilee, hiihtää ja käy joka vuosi Lapissa. Isä on vuosikaudet käynyt joka aamu puntarilla ja merkinnyt seinäkalenteriinsa painokäyrää.

Jos isä sanoo jotain, siihen voi luottaa. Siksi kaikki (vähäiset) kehut isältä ovat puhdasta kultaa. Ja mikä parasta, minulla on isän tuki ja luottamus siihen, että minusta tulee hyvä psykiatrinen sairaanhoitaja. Isän tukea ei voita mikään.