Tulin tänään töihin poikkeuksellisesti bussilla, koska lähden heti aamusta maalle isän luokse. Pyörä jäi siis turvallisesti parkkiin kerrostalon pihaan, jossa sitä on mukiloitu vain noin x kertaa. Kaupunkiin kun sen jättäisi, ei olisi enää pyörää, jota mukiloida.
 
Katselin bussista keskustassa kulkevia ihmisiä. Eniten kiinnitin huomioita naisten jalkoihin ja ihoon. Oli tosi ruskeita koipia, vähän lihaksikkaita, selluliittia sekä rusketuksella että valkoisella iholla ja niin edelleen. Kyllä minäkin voin pistää sortsipökäni jalkaan viimeistään maaseutukylässä. Siellä olen kylän ainoassa kaupassa kulkenut äidin kuomasaappailla ja mustilla jumppahousuilla, joissa on takapuolessa pieni reikä enkä ole mitenkään poikennut katukuvasta. Heh.
 
Kun kävelin loppumatkan töihin pysäkiltä, meinasi taas itku päästä. Olen pettynyt. Miksi kaikki menee aina pieleen. Laitoin yli tuhat euroa likoon siinä toivossa, että saan tiputettua painoa kymmenen kiloa, tilalle lihasta ja tervettä itsetuntoa, pois tätä jatkuvaa itsehäpeää, ahdistusta ja painon tunnetta rinnasta ja ennen kaikkea virkeyttä arkeen. Ajattelin jopa, että saisin kasvojen piirteitä ja silmiä paremmin esiin, kun pulloposkista sulaisi tavaraa. Viiden kuukauden saldo on kehno. Paino on tippunut noin kolmesta neljään kiloa. Reisiin on tullut lihasta ja muotoa, mutta maha on sama löllerö kuin aina ennenkin. Virkeää päivää en ole tähän mennessä nähnyt. Ruoan tekeminen on vastenmielistä. Ahdistus on kova edelleen ja rintaan sattuu. Häpeän itseäni ja ulkonäköäni ehkä vielä enemmän kuin alkuvuodesta, koska nyt sentään tosissani yritin tehdä asialle jotain ja epäonnistuin semijulkisesti.
 
Töissä osa tietää projektistani, samoin isä, Riitta, sisko ja muutama ystävä. Hävettää myöntää, että ei tästä tullut mitään. Minulla ei ole sen verran selkärankaa ja tai ymmärrystä, että saisin syömisongelmani selvitettyä. Voihan itku. Näiden nahkojen sisäpuolella on niin tuskaista olla, että sitä ei äkkiseltään naurun ja hymyn määrästä uskoisi. Eihän töissä kukaan sano suoraan mitään ja siskokin vain niin, että satun vahingossa kuulemaan. Ystävät kannustavat. Isän mielestä painossani ei alun perinkään ollut mitään korjattavaa ja Riitta ei paljon perusta ihmisten ulkoisista avuista. Mutta minä perustan ja tästä piti tulla minun vuosi, hyvinvoinnin vuosi. Säälittävää.