Näin lohdullista unta pikkuveljestä. Veli palasi yllättäen kuolleista sillä varauksella, että hän taas katoaa ikuisuuteen millä hetkellä hyvänsä. Ehdin kysyä häneltä osan mieltäni askarruttavista kysymyksistä. Ne, joiden parissa ahdistun ja tuskastun kaikki päivät ja illat. Muistan vain kolme. Miltä tuntui ajella siinä pyrykelissä (ei mitenkään erikoiselta). Tiesitkö onnettomuuden tapahtumishetkellä, että nyt käy huonosti vai tuntuiko sinusta, että nyt sattuu vain jotain tosi hurjaa (en ehtinyt ajatella). Sattuiko, kun niska meni poikki (ei).

Unessa oli huvittavaa se, että vaikka veli saattoi hävitä milloin tahansa, minä ja muu perhe (äiti, isä ja sisko ainakin) lähdimme ulos lenkille. Veli jäi sisälle odottamaan Teijaa.

Äh, tyhmää kirjoittaa unta sanoiksi, kun sen näkee silmissään niin todellisena ja oikeana, sujuvasti kulkevana. Kirjoittaminen vääristää, mutta minkäs teet. Lohtu on otettava sieltä mistä sen saa.