Voihan itku ja surkeus. On niin ikävä veljeä, etten tiedä miten päin olisin. Tekisi mieli vetää ranteet auki, jos saisin tätä tuskaa jotenkin ulos sisältäni. En ymmärrä, miten niin elävästä, aurinkoisesta, onnellisesta veljestä voikin yhtäkkiä tulla jääkylmä möykky, joka vain makaa silmät kiinni selällään arkussa eikä enää koskaan siitä nouse ylös. Ei naurua, ei hymyä, ei mitään. Pelkkä kasa kylmää ja nyt ruumis hautausmaalla mätänemässä.

Miten voi olla mahdollista, että juuri minun rakas veljeni kuolee kesken kaiken.

Mitä antaisinkaan, jos voisin saada viimeiset yhteiset hetkemme takaisin. Sen ilon ja naurun ja pelleilyn, mitä meillä aina oli. Ei koskaan tappelua, huutamista tai mitään. Vain sisko ja veli, joilla ei kymmenen vuoden ikäero tuntunut ikinä missään.

Tai jos voisin vielä vaihtaa osia kanssasi. Saisit tulla takaisin tänne elämään, ja minä niin riemumielin kuolisin pois.