Hautausmaalla tänään. Näen mielessäni, miten veli lasketaan valkoisessa arkussa syvään kuoppaan viimeisen kerran. Nyt kukkameri on vaihtunut tasaiseksi harattuun multahiekkaseokseen, ja mietin veljeni kylmää mätänevää ruumista maan uumenissa. Heikottaa. En saa veljen kuolleita kasvoja mielestäni. Kaikkialla kummittelee ja tunnen, että minut tuodaan saman maan sisään pian. Kysyn äidiltä, mihin minut sitten haudataan, kun veljen viereen on varattu paikat äidille ja isälle. Äiti ja sisko hämmästelevät ja sanovat, mistä sen tietää, missä minä vielä olen. Vielä olen tarkoittaa, että jos menen naimisiin, perustan perheen, elän ja kuolen jossain "omassa" paikassa. Tiedän, että tämä on niitä hetkiä, joita äiti ja sisko muistavat, kun kuolen. Että Viivi mietti, mihin hänet sitten haudataan.

On päiviä, kun olen varma etten voi tehdä itselleni mitään, koska en halua tätä surun taakkaa toistamiseen läheisilleni. On päiviä, kuten tämä, kun olen varma, että minä kuolen ja aion varta vasten aiheuttaa tuskaisen epätoivon perheelleni vahingoittamalla itseäni. Se on vain niin vahva tunne, josta en pääse eroon. Minä en elä vanhaksi.

Teen mielessäni listaa, kenelle kuolemastani pitäisi ilmoittaa. Olen aina pähkäillyt ajankohdan kanssa ja veljeni esimerkistä päädyin nyt alkukevääseen. Se on ainoa mahdollinen, koska silloin äidillä ja isällä on maatilalla paljon kaikkea tekemistä eikä ole enää pimeää kuten syksyllä ja talvella. Valo ja luonnon herääminen muistuttavat elämän jatkumisesta, kuten nyt veljen kuoleman jälkeen.

On paljon yksityiskohtia, jotka pitää hoitaa ja ajatella valmiiksi. Surullista ja samalla lohduttavaa (ripaus myös toiveikkuutta ja uskoa: ehkä minä vielä löydän paikkani tässä elämässä) on se, että minä en kuole tänä vuonna. Se on päätetty.