Muistan kun ajoimme maaseutukotiin. Ennen kotitielle kääntymistä talon näkee noin sadan metrin matkalta. Näin lipun puolitangossa. Se tuli koko ajan lähemmäksi ja pihalla oli liian hiljaista. Ei mitään ääniä vain raskaat jalat joilla ei olisi pystynyt enää kävelemään sen jälkeen kun oli nähnyt ja koskettanut Mikan kylmää ruumista. Mietin siinä autiolla pihamaalla että jos en mene sisälle meidän kotiimme voin vielä kääntyä eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Sanoin siskolle tai sisko minulle että en halua mennä sisälle. On vaan pakko. Vieläkin aavemaisempi koti ja äidin ja isän kasvot. Siinä hetkessä menetin enemmän kuin yhden rakkaan.
 
Eilisilta oli aika kiva. Odottelin puiston pimeässä, ilmestyykö sovitulle tapaamispaikalle ketään vai joku mies. Kello oli tasan yhdeksän, kun tajusin, että olen vähän väärässä kohdassa. Sitten näin vaalean naisen ja kysyvät katseet kohtasivat.
 
Istuimme jonkin aikaa baarissa ja jatkoimme minun luokse. Seksi pelkästään naisen kanssa oli ok, mutta ei mitään ihmeellistä. Tosin naisen vartalo on vain jotain paljon kauniimpaa kuin miehen. Luulen, että elän kaikki jutut niin vahvasti mielessäni etukäteen, että varsinainen tapahtuma on huomattavasti laimeampaa. Kivaa silti oli ja ehkä näemme uudemman kerran.
 
Odotan ensi viikonloppua tosi paljon. Menen pitkästä aikaa käymään isän luona ja Teija on samaan aikaan maisemissa. Katsoin äsken uusinta kuvaa Teijan kihlatusta. En ole nähnyt miehestä kun jonkin satunnaisen pelleilykuvan. Uusimmassa kuvassa hän näytti erehdyttävästi Mikalta. Ihan säikähdin, miten voi joku olla noin samannäköinen. Mutta joo, toivottavasti Teija ehtii nähdä jossain välissä.
 
Nyt pitäisi orientoitua tenttikirjaan, harjoitteluun, lopputyön pyörittelyyn ja lokakuun liian isoon lääketenttiin. Viikolla alkoi jo tuntua, että hukun keskelle kouluahdistusta enkä selviä mitenkään. Nyt kaikki kaaos on jossain ulkopuolella ja on varsin rauhallinen mieli. Asiat järjestyvät yksi kerrallaan eikä kaiken tarvitse olla valmista ja selvää heti. Päivä kerrallaan.