Nyt kun kesä näytti tulevan aivan puun takaa, huomasin taas, miten paljon häpeän itseäni. Sitä mukaa kun vaatteet vähenevät, on entistä vaikeampaa suunnata ulos. Nyt olen ollut kaksi päivää sisällä ja alkaa ahdistaa. Toki kurkku on sen verran kipeä, ettei huvita lähteä edes kävelemään ja olen oikeasti ahertanut lopputyön kanssa. Silti.

Mietin, mikä tekee minusta aina lomareissuilla kuin toisen ihmisen. Kai se on Merja. Hän on niin rempseä ja tekee tasan mitä haluaa eikä välitä muiden ihmisten kommenteista. Hänellä ei ole täydellinen vartalo, mutta häntä ei kiinnosta mitä muut ajattelevat, jos kerran itsellä on hyvä olo. Merjan fiilis tarttuu, ja tunnen itseni varmemmaksi.

Eikä häpeä liity pelkästään tämänhetkiseen painoon, koska olen hävennyt itseäni niin kauan kuin muistan. Yksi siskon vakikommenteista lapsuudessa oli, että mieti vähän, miten paljon äiti ja isä joutuvat sinun takia häpeämään. Ei ehkä liity asiaan, mutta en tänäkään päivänä tiedä, miksi minua piti hävetä.

Sain aika ikäviä kommentteja yläasteella pojilta ulkonäöstäni. Olin heidän mielestään milloin mitäkin, mutta yleensä sairaan ja liian laihan näköinen. Huvittavaa, kun miettii nykyistä ulkomuotoa. Lukioaika olikin sitten yksi pitkä painajainen, jonka yritän aktiivisesti unohtaa.

Ainoa paikka, jossa minulla on varma olo, on sali. Sekin vain aamuisin, kun porukkaa on vähän ja suurin osa tuttuja. Huomasin huhtikuussa kun oli se ilmainen pt-ohjaus aamupäivällä, että ahdistus iski heti, kun olin salilla väärään aikaan. Liikaa ihmisiä, hälinää, liian monta mahdollisuutta joutua muiden arvostelun kohteeksi.

Mutta tämänkin perusteella on suoranainen ihme, että uskaltauduin hakemaan uudestaan kouluun ja olen pystynyt käymään siellä kolme vuotta. Se, että on ”vanhana” nuorisopuolella opiskelemassa ja eroaa täysin muista teinimalli-ilmestyksistä, ei ainakaan ole helpottanut itseni häpeämistä. Mutta tässä sitä sinnitellään ja loppusuora häämöttää.

Kevyempiä päiviä odotellessa.