Mieli on kuin maisema ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen, pysähtynyt. Illat, yöt ja aamut ovat vaikeinta aikaa.

Sinulla on aina elämässä kaikki niin hyvin, minulla se on taistelua, totesi entinen Työkaverini. Niin kai sitten. Hetken mietin, avaudunko hänelle tilanteestani, mutta ei sillä olisi mitään merkitystä. Hän alkaisi vain jankuttaa nälkäänäkevistä lapsista eikä nyt juuri huvittaisi kuunnella kyseistä henkilöä yhtään.

Työt ovat alkukankeuden jälkeen sujuneet vähintään kohtalaisesti. Ihmettelen välillä itsekin, miten hyvin saan velvollisuudet hoidettua, vaikka pää on hajalla.

Olen saanut työvuorot tietoon aina edeltävällä viikolla, joten varsinaisia äkkilähtöjä ei ole tullut. Töitä on tarjolla niin paljon kuin haluan tehdä. Toistaiseksi teen kolmea tai neljää päivää viikossa ja katson, miten alan palautua. Tällä hetkellä heikosti.

Työ on mielenkiintoista ja vaihtelevaa asiakaspalvelutyötä, jossa pääsen käyttämään myös englantia ja elekieltä, jos yhteistä kieltä ei muuten löydy. Koskaan ei tiedä, minkälaisia tapauksia päivän aikana tulee vastaan. Epävarmuus jännitti aluksi tosi paljon, mutta pikkuhiljaa alan tottua siihen. Ajoittain työ on jopa tosi kivaa.

Meidän uusien sijaisten ryhmä on kannustava. Suurin osa vakityöntekijöistäkin on rentoa porukkaa ja he auttavat mielellään, kun työhön perehtymisessä kestää aikansa. Osasta huomaa, että kannattaisi ehkä harkita jotain toista työtä.

Mikä sitten mättää? Kai se, että olen elossa.

Eilen jaksoin valvoa yhdeksään. Nukuin kolme tuntia ja heräsin keskellä yötä enkä saanut nukuttua. Valvoin kolmisen tuntia. Itkin ja samat ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni kehää. Miksi pitää elää? Ei tässä ole mitään järkeä. Miksi kukaan muu ei tajua, miten turhaa elämä on? Miten voisin päästä täältä mahdollisimman pian pois? Antakaa armoa ja ottakaa minut pois täältä tai sekoan.

Sitten jossain kohtaa nukahdan ajatukseen, miten ihmeessä jaksan herätä aamulla, kun en ole nukkunut tarpeeksi. Ja aamulla herään kurkkua kuristavaan tunteeseen. Minkä takia minun pitäisi jaksaa nousta sängystä ylös? Silti joka aamu nousen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Usean viikon ajan olen nähnyt toistuvia painajaisia äidistä ja veljestäni, joten ne tuovat toki oman kivan lisänsä öihin. Unet ovat piinaavia ja painostavia. Äiti meinaa tukehtua enkä pysty auttamaan häntä tai sitten vain odotamme, että äiti kuolee. Tai veljeni on juuri kuollut ja on joulu.

Yöllä kun herää tuollaisesta unesta, tulee ihan epätoivoinen olo. Miksi menneet asiat eivät jätä minua rauhaan? Pääsenkö enää koskaan siihen tasapainoiseen olotilaan, jossa ehdin vuoden pari olla, ennen kuin taas romahdin?

Seuraan sivusta ystävieni elämää. Heillä on kaikenlaista kivaa meneillään. Vaikka miten yritän, en voi olla tuntematta pientä katkeruutta. Milloin on minun vuoroni? Tietenkin toivon läheisilleni pelkkää parasta ja haluan aidosti iloita siitä, että heillä menee hyvin. Katkeruus tulee vain siitä, että on niin helvetin turhauttavaa pyöritellä vuodesta toiseen samoja ongelmia. Oma vika. Kun en helpolla tajua, jos sitten vaikeimman kautta.

Ja yksinäisyys. Siitäkin aiheesta voisin kirjoittaa kirjan. Ehkä se vie tällä hetkellä eniten elämänhalua, että ei ole kenellekään se tärkein. Kaikilla on joku muu. Minä vain olen yksin ja yritän selvitä kahdeksantoista tunnin työviikoista järjissäni, heh.

Sunnuntaina kävin niin pohjalla, että laitoin Samillekin viestiä. Lähetin hänelle pari kuukautta sitten lupaamani kuvan, jota hän kommentoi. Sinä olet kyllä hyväperseinen nainen. Siinä se. Kumpikaan ei edes kysynyt kuulumisia ja toisaalta parempi niin. Samillakin on joku muu. Tärkeämpi.

Vuosi sitten ajattelin, että jos löydän kivan työn, mieliala kohenee. Nyt näyttää siltä, että edes työ ei auta. Tai totta kai olen kiitollinen tästä sijaisuudesta ja siitä, että joku antoi minulle mahdollisuuden tehdä työtä, josta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta. Pääsin sisälle isoon taloon, palkka on parempi kuin koskaan aikaisemmin ja saan itse valita työvuorot. Mutta näköjään työttömyys oli vain sivujuonne tässä masennuksessa. Varsinainen ongelma on jossain paljon syvemmällä.

Aloitin pari viikkoa sitten uudestaan Thybonin ja toivon todella, että se alkaa jossain vaiheessa piristää oloa. Psykologin aika odottaa loppukuussa. Mutta joo, mikäs tässä. Minullahan on aina kaikki elämässä niin hyvin.