Olin viime viikolla pidennetyllä viikonloppureissulla Karsan kanssa Euroopassa. Sain todeta jälleen kerran, että ongelmia on turha paeta. Viikonlopun aikana koin kaksi tosi hankalaa ahdistuskohtausta, joista toinen meni ohi, kun nukahdin ja toinen oli sitkeämpi.

Pyörittelin koko reissun ajan mielessäni Samia. Minkälaista olisi olla hänen kanssaan pidemmän aikaa, panna vuorokausi putkeen tai jotain muuta hullua. Mietin, miten kestän, kun tiemme eroavat vuoden lopussa ja kahdeksan kuukauden viikottaiset näkemiset loppuvat yhtäkkiä. Miten voi hullaantua johonkin ihmiseen näin.

Yhtenä iltana kohtaus sitten iski. Olimme italialaisessa ravintolassa syömässä. Minulla oli välillä hiki, välillä kylmä. Mahaan sattui. Yritin keskittyä hengittämiseen ja ruokalistan lukemiseen ja siihen, että tämä tunne menee ihan varmasti kohta ohi. Ei mitään apua. Kurkkua kuristi ja tunsin, että sekoan.

Pyörittelin mielessäni, miten teen aina vääriä valintoja, epäonnistun kaikessa, olen 35-vuotias, erittäin yksinäinen enkä onnistu löytämään edes työpaikkaa saati jaksamaan jossain työpaikassa muutamaa viikkoa kauemmin. Nyt vielä menetän lopunkin järkeni, menen psykoottiseksi ja joudun hoitoon sinne paikkaan, jossa minut haukuttiin täysnollaksi sairaanhoitajaksi viimeisellä harjoittelujaksolla.

Pelkäsin, että Karsa huomaa tai kysyy voinnistani jotain. Ei kysynyt, koska olen mestari piilottamaan pahan oloni. Hyvä niin, koska olisin purskahtanut itkuun eikä itkusta olisi tullut loppua.

Tunnin verran olo oli sietämätön, mutta sitten vähitellen helpotti.

Tuo ahdistus- tai paniikkikohtaus vei niin pohjalle, että sieltä ei pääse muualle kuin ylöspäin. Näköjään tarvitsin taas kerran kovemman herätyksen, että alan tehdä asioille jotain.

Maanantaina aloitin uuden ruokavalion ja treenit. Ruokavalio on pitkälti sama kuin ennenkin, mutta leipää en syö ollenkaan. Viimeiset viikot olen elänyt pelkästään leipäkasoilla eli muutos on melkoinen. Tänään on kuudes päivä ilman leipää ja olen sentään aamulla ollut hotelliaamiaisella (leipäholistin taivas!) ja juonut eilen reippaasti alkoholia (krapula ja leipäkasat, nam!). Hyvä minä.

Uudessa treeniohjelmassa on muutamia ärsyttäviä liikkeitä, joita meinasin heti alussa alkaa soveltaa itselleni mieluisemmaksi. Päätin kuitenkin antaa ohjelmalle mahdollisuuden. Sinnikkään puurtamisen ansiosta olen päässyt salilla takaisin siihen fiilikseen, että pystyn asioihin, joihin en uskonut pysyväni.

Kaikki on kiinni mielestä.

Ryhdistäytyminen on tehnyt sen, että tänään junamatkalla tunsin oloni kevyeksi. Ei mahakipua, ei turvotusta, ei koko ajan sellaista tunnetta että alan itkeä, ei ahdistusta. Vain kevyt olo ja taisin jopa hymyillä itsekseni, mitä ei ole tapahtunut viikkoihin.

Ja mitä tulee Samiin.

Päätin viikonloppureissun jälkeen, että minun on pakko jotenkin avautua ihastumisestani Samille. Tunteet käyvät niin kuumina, että en pysty peittelemään niitä eikä minulle tee hyvää elää näin ahdistuneessa mielentilassa.

Tällä viikolla olemme nähneet Samin kanssa kolme kertaa. En pystynyt sanomaan hänelle alkuun mitään, mutta tapaamiset olivat henkisesti helpompia kuin ennen reissua.

Äsken rohkaisin mieleni, kun jäimme taas tosi intensiivisen panon jälkeen sängylle makoilemaan. Sami taisi ottaa puheeksi aiemmat vakipanonsa. Kertoi, että hajalla oleva entinen vakipano ei muutakaan tänne, vaan entistä kauemmaksi. Sami mainitsi aiemmista vakipanoistaan vielä sen verran, että suhteet ovat kestäneet aina puolitoista vuotta.

Silloin tajusin, että nyt on pakko sanoa jotain tai voin saman tien olla hiljaa koko loppuvuoden.

Heitin Samille puolittain vitsillä, että minä saan siis vain kahdeksan kuukauden setin, kun aiemmat vakkarit ovat saaneet puolitoista vuotta. Voisiko tästä neuvotella yhtään, kysyin. Sami nauroi ja kysyi, haluaisinko oikeasti neuvotella.

Vähän ennen Sami oli sanonut, että hän tykkää minusta (niin kuin on tykännyt muistakin vakipanoistaan) ja jos ei pidetä taukoa, homma alkaa mennä pelkäksi silittelyksi ja vaikeaksi muutenkin.

Sitten ihan pokkana kysyin, pelkääkö Sami, että hän ihastuu kunnolla, jos ei aina päätä panosuhdetta jossain kohdassa. Sami myönsi asian ja tunsin helpotusta, koska olin lukenut merkkejä oikein. Se mies ei oikeasti ole niin kova ja karski, kuin antaa olettaa.

En uskaltanut sanoa Samille suoraan, että olen tosi ihastunut, mutta sanoin, että tykkään. Ja että mietin, miten käy, kun yhtäkkiä tammikuussa emme enää näekään. Sami ei ainakaan päin naamaa pystynyt sanomaan, että ero on lopullinen eikä enää ikinä nähdä. Hän jopa jätti ilmaan ajatuksen (ja aiemmin myös viesteissä), että meidän juttu voi jatkua hyvinkin pian tauon jälkeen.

Tämäniltaisen juttelun jälkeen olo on melko hyvä, jopa levollinen. Jos meidän juttu ei jatku, se ei jatku ja löydän jotain parempaa. Jos jatkuu, sitten jatkuu. Nyt on pakko keskittyä oman hyvinvoinnin kohentamiseen ja terveyteen eikä surra jonkun varatun miehen perään. Sitä paitsi, miten huippua oikeasti on, että olen saanut tutustua noin mahtavaan mieheen ja päästä rikkomaan omia rajojani seksissä.

Tänään esimerkiksi oli ensimmäinen kerta, kun annoin Samin laueta suuhuni ja niin, että hän samalla katsoi. En siis edelleenkään tykkää spermasta ja koska minulle on tehty pakotettuna juttuja, suuhun laukeaminen on ollut vuosia kieltolistalla. Mutta koska Sami on niin huippu ja hän kunnioittaa minun rajojani, pystyin tässäkin ylittämään itseni ja jollain tapaa korjaamaan menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita.