Eilen oli serkkupojan lakkiaiset. Kyllä teki pahaa katsoa toisten iloa ja naurua. Serkkutyttöjäni, joilla on vielä pikkuveli ja äiti ja kokonainen perhe. Juhlan päätähti näytti niin paljon veljeltäni, että meinasin itkeä.

Olen katkera ja surullinen. Eipä kai tässä muutakaan voi sanoa. Ja vihainen veljelleni, että hänen pitikin lähteä siihen pyrykeliin ja kielletylle reitille ajamaan. Olisi pysynyt kotona.

Psykologi sanoi, että minä saan olla vihainen ja katkera. On tapahtunut liikaa ja kaikki tunteet ovat oikeita, mitä ne sitten ovatkaan. Mietin ääneen, mitä sanoisin kaikille niille jotka kysyvät, mitä minulla on suunnitelmissa. Minulla on suunnitelmissa vain se, että yritän pysyä hengissä. Terapeutti sanoi, että on ikävää, jos joudun kieltämään itseni, kun jätän tuon niin usein sanomatta. Ei kai sitä nyt kenelle tahansa mene sanomaan, että yritän olla kuolematta, mutta joillekin.

Kirjan suhteen elän mielenkiintoista aikaa. Teksti on saanut hyvää palautetta ystäviltäni, ja eräs kustantamokin on siitä kiinnostunut. Ei kylläkään täyskustanteena, mutta kuitenkin. Hirvittää, mitä isä ja sisko sanovat kirjastani, jos edes pystyvät lukemaan.

Inhoan kesää, tätä lämpöä ja kuumuutta. Tulisipa jatkossa sadepäiviä tai edes sopivan synkkää.