Yksi hartaimmista toiveistani toteutui tänään. Teija oli äsken käymässä täällä maaseutukodissa. Minulla on kuulemma ihan Mikan silmät ja samat hymykuopat. En tiedä, kuinka monta kertaa sydämeni voi särkyä kuolematta, mutta niin kävi taas. Tunsin, että sain Mikan kolmeksi tunniksi takaisin ja sitten hänet taas otettiin pois.
Kävimme Teijan kanssa Mikan haudalla ja veimme sinne kanervat talveksi. Sytytimme kynttilän. Pieni osa sisälläni olevaa hirveää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä umpeutui hetkeksi, kun sain jutella Teijan kanssa. Teija sanoi, että Mika oli niin valmis sielu, että ei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää. Paitsi kouluttaa meitä kuolemallaan, jatkoin.
Kaikki hyvät otetaan aina liian aikaisin pois. Elämä jatkuu, koska sen on jatkuttava. Minä elän, koska en voi enää tappaa itseäni. Se juna meni jo, enkä voi enää luovuttaa kun olen päässyt näin pitkälle.
*************************
Olen kulkenut Riitan suhteen varpaillani ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun elokuun yhteiskekkerit sujuivat hienosti. Olen yrittänyt tehdä täydellistä suoritusta ja silloinhan se virhe monesti tulee. Se tuli eilen.
Kerroin isälle eilen alkuillasta, että Teija tulee tänään käymään. Illemmalla isä sanoi, että nyt täytyy pitää palaveria. Palaverin sisältö oli se, että minä tein väärin, kun pyysin Teijan meille ilman, että Riitalta on kysytty lupaa. Minun ystäväni eivät ole tervetulleita tänne maaseutukotiin. Eivät ainakaan ilman neuvottelua Riitan kanssa. Riitta loukkaantuu, kun hänen mielipidettään ei kysytä. Tämä ei ole enää sinun kotisi, vaan minun ja Riitan. Niin isä sanoi.
Itkin pitkän aikaa kun menin nukkumaan ja mietin, miten onnistuin taas pilaamaan kaiken. Ja miksi en saa tavata enää ystäviäni lapsuudenkodissani. Miten väärin kaikki on ja miten mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos äiti eläisi. Äiti ei olisi ikinä sanonut, että tämä ei ole enää minun kotini. Mutta äiti onkin kuollut enkä minä kuulu enää mihinkään.
Vaikka olen ollut missä itsevihan aallokossa, olen silti ajatellut, että perusluonteeltani olen empaattinen, hyvä kuuntelija ja epäitsekäs, vaikka kuulemma masentuneet ovat aina itsekkäitä. On vaikea katsoa peiliin, kun huomaa itsessään ikäviä piirteitä, kuten itsekkyyttä. Hetken kun mietin, tajusin että halusin nähdä Teijan niin kovasti, että en hetkeäkään miettinyt, mitä joku muu siitä sanoisi. Siksi ilmoitin asian isällekin vasta eilisiltana. En silti tahallani ajatellut loukata Riittaa ja tehdä hänen oloaan ulkopuoliseksi. Huomaatko, juuri sitä teen hänelle koko ajan, mitä olen sanonut, etten halua tehdä. Viimeksi elokuussa kysyin isältä, mitä voisin tehdä että Riitalla ei olisi ulkopuolinen olo meidän seurassa. No, ehkei kannata tästä eteenpäin ainakaan kutsua ystäviä kylään.
Nyt Riitta on loukkaantunut enkä usko, että häntä näkyy täällä viikonlopun aikana. Alun perin hänen piti tänne tulla. En jaksa miettiä, mitä pitäisi tehdä. Pyytää anteeksi vai mitä. Kaikki on niin omituista, kun isä toimii välittäjänä eikä Riitta koskaan sano minulle suoraan mitään. Ihan niin kuin juhannuksena.
Kävimme Teijan kanssa Mikan haudalla ja veimme sinne kanervat talveksi. Sytytimme kynttilän. Pieni osa sisälläni olevaa hirveää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä umpeutui hetkeksi, kun sain jutella Teijan kanssa. Teija sanoi, että Mika oli niin valmis sielu, että ei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää. Paitsi kouluttaa meitä kuolemallaan, jatkoin.
Kaikki hyvät otetaan aina liian aikaisin pois. Elämä jatkuu, koska sen on jatkuttava. Minä elän, koska en voi enää tappaa itseäni. Se juna meni jo, enkä voi enää luovuttaa kun olen päässyt näin pitkälle.
*************************
Olen kulkenut Riitan suhteen varpaillani ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun elokuun yhteiskekkerit sujuivat hienosti. Olen yrittänyt tehdä täydellistä suoritusta ja silloinhan se virhe monesti tulee. Se tuli eilen.
Kerroin isälle eilen alkuillasta, että Teija tulee tänään käymään. Illemmalla isä sanoi, että nyt täytyy pitää palaveria. Palaverin sisältö oli se, että minä tein väärin, kun pyysin Teijan meille ilman, että Riitalta on kysytty lupaa. Minun ystäväni eivät ole tervetulleita tänne maaseutukotiin. Eivät ainakaan ilman neuvottelua Riitan kanssa. Riitta loukkaantuu, kun hänen mielipidettään ei kysytä. Tämä ei ole enää sinun kotisi, vaan minun ja Riitan. Niin isä sanoi.
Itkin pitkän aikaa kun menin nukkumaan ja mietin, miten onnistuin taas pilaamaan kaiken. Ja miksi en saa tavata enää ystäviäni lapsuudenkodissani. Miten väärin kaikki on ja miten mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos äiti eläisi. Äiti ei olisi ikinä sanonut, että tämä ei ole enää minun kotini. Mutta äiti onkin kuollut enkä minä kuulu enää mihinkään.
Vaikka olen ollut missä itsevihan aallokossa, olen silti ajatellut, että perusluonteeltani olen empaattinen, hyvä kuuntelija ja epäitsekäs, vaikka kuulemma masentuneet ovat aina itsekkäitä. On vaikea katsoa peiliin, kun huomaa itsessään ikäviä piirteitä, kuten itsekkyyttä. Hetken kun mietin, tajusin että halusin nähdä Teijan niin kovasti, että en hetkeäkään miettinyt, mitä joku muu siitä sanoisi. Siksi ilmoitin asian isällekin vasta eilisiltana. En silti tahallani ajatellut loukata Riittaa ja tehdä hänen oloaan ulkopuoliseksi. Huomaatko, juuri sitä teen hänelle koko ajan, mitä olen sanonut, etten halua tehdä. Viimeksi elokuussa kysyin isältä, mitä voisin tehdä että Riitalla ei olisi ulkopuolinen olo meidän seurassa. No, ehkei kannata tästä eteenpäin ainakaan kutsua ystäviä kylään.
Nyt Riitta on loukkaantunut enkä usko, että häntä näkyy täällä viikonlopun aikana. Alun perin hänen piti tänne tulla. En jaksa miettiä, mitä pitäisi tehdä. Pyytää anteeksi vai mitä. Kaikki on niin omituista, kun isä toimii välittäjänä eikä Riitta koskaan sano minulle suoraan mitään. Ihan niin kuin juhannuksena.
Kommentit