Työhaastattelu meni aika hienosti. Vasta paikan päällä selvisi, että kyseessä onkin ryhmähaastattelu, mutta siltikin pärjäsin hyvin. Työhistoriaani ja erinäisiä cv-aukkoja ei ihmetelty laisinkaan, ainoastaan Saksan au pair -keikka ja kirjan kirjoittaminen otettiin esille. Hyvä niin. Olisi siinä ollut selittämistä kahdeksan ihmisen edessä, miksi en ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi.

Nyt odotan kauhulla, jos saankin paikan. Työaika on nimittäin aika hurja: kahdeksan tuntia seitsemänä päivänä viikossa, vapaita on joskus jos on. Hirvittää kyllä, miten selviän tuommoisesta urakasta, mutta voihan olla, että en edes saa paikkaa. Viikon sisällä selviää, miten käy.

Siskon luona olin rentouttavat pari päivää. Tai no tosi rentouttavaa, kun voimat eivät riitä mihinkään ja koko ajan pitäisi olla kummipojan kanssa leikkimässä tai ulkona tai syömässä niin kuin normaalit ihmiset syövät. Hirveä stressi.

Sisko hermostui tänään taas kummipojalle ja sanoi, että varmaan kohta lyö poikaa, kun temppuilee koko ajan eikä jaksa enää. Sanoin, että kannattaisiko hakea apua, ennen kuin sattuu jotakin. Sisko ei ollut kuulevinaankaan eli hienosti meni taas. En sitten sanonut enempää, kun tilanne rauhoittui siitä ilman lyömistä.

En tiedä, mitä tässä pitäisi sanoa tai tehdä. Jos äiti vielä eläisi, voisin hänelle kertoa siskon tilanteesta, mutta ei oikein onnistu enää. Isälle jos sanon asiasta, hän luultavasti pitää vitsinä koko asiaa ja on vain sitä mieltä, että hyvä kun kehitystä tapahtuu. Jep. Hirvittää vaan, miten stressaava siskon elämäntilanne on. Onneksi poikien isä jää toukokuun loppupuolella yhdeksäksi viikoksi kotiin, jos sisko pääsisi vähän helpommalla.

Edit

Juu eipä tarvitse enää jännitellä. En saanut paikkaa. Päällimmäisenä tunteena pettymys, vaikka luulin, että olisin vain tästä tiedosta helpottunut. No ei voi mitään. Olisihan viiden kuukauden työrupeama ulkomailla ollutkin vähän liian hyvää ollakseen totta, kun on minun elämästäni kyse.