Minulla oli paras ystävä lukion toiselle luokalle asti, kunnes hän sai tarpeekseen. Yksi kaunis päivä hän sanoi, ettei jaksa enää katsoa masennustani, hän haluaa elää ja olla iloisten ihmisten kanssa. Siihen kaatui kerhoiästä rakentunut ystävyys, jota varjosti jatkuva kilpailu paremmuudesta etenkin koulumenestyksessä. Kilpailuttamiseen osallistuivat niin opettajat kuin muut oppilaat ja esimerkiksi kotona sain aina kuulla ärsyttävää vertailua ystävääni. Kaikkia tuntui aina kiinnostavan enemmän, miten ystäväni pärjäsi. Minä tulin vasta toisena.

Tuon traagisen hylkäämisen jälkeen en ole sanonut ketään parhaaksi ystäväkseni. Minusta paras ystävyys on vastavuoroista. Olet paras ystävä jollekin, joka on paras ystäväsi. En usko, että olen kenellekään niin tärkeä. Enkä kerjää tällä mitään myönnytyksiä ihanilta ystäviltäni, jotka lukevat blogiani. Asia vain on niin ja kaikki sen tietävät.

Olen vaikea ihminen ja vaadin ihmisiltä liikaa, joten voin olla hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että minulla on rakkaita ihmisiä lähelläni. Etenkin Piksu, joka on katsellut räpiköintiäni yläasteelta asti ja on edelleen kulkemassa vierelläni. Sitä paitsi hän jaksaa jutella Mikasta ja äidistä ja kuunnella samat vuodatukseni. Sellaista tukea ja myötäelämistä en ehkä pysty hänelle koskaan korvaamaan.

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Ensimmäinen työharjoittelupäivä on takana. En voi siitä täällä erityisen paljon kertoa salassapitovelvollisuuden vuoksi. Sanonpa kuitenkin sen, että onneksi on enää yhdeksäntoista päivää jäljellä.