Rohkaisin mieleni ja kyselin Teijan (veljeni entinen tyttöystävä) kuulumisia perjantaina. En ole uskaltanut ottaa häneen yhteyttä, etten vain turhaan muistuta ikävistä asioista. Ihan kuin hän ei niitä muuten muistaisi. Teija sanoi, että totta kai saa kysellä.

Olen ollut tosi surullinen ja voimaton senkin asian edessä, että Teija pääsi elämässään aika vauhdilla eteenpäin. Löysi nopeasti uuden miehen ja he ovat asuneet jo pidemmän aikaa yhdessä. Ajattelin jopa, välittiköhän hän edes veljestäni. Mutta saamani viestin jälkeen ymmärsin, että olen ollut väärässä. Teija todella välitti ja välittää veljestäni, mutta yrittää elää elämäänsä.

Teija sanoi, että ainakin puolet hänestä kuoli veljeni mukana. Toivoi, että pystyisi joskus hyväksymään tapahtuneen ja elämään ehjänä kaikesta huolimatta.

Hävettää ihan, mitä kaikkea olen mielessäni ajatellut, mutta minkäs ajatuksilleen voi. Ulospäin ihmisestä on niin vaikea tietää mitään, ennen kuin suoraan kysyy ja silloinkaan toisen ei välttämättä tarvitse olla rehellinen tunteistaan.

Ajattelin tänään ennen terapiaa, että sivuutan veljen kuolinpäivän tai siis etten puhu asiasta, koska se vain on liian raskasta. No, se tuli kumminkin heti puheeksi ja vaahtosin tapahtuneesta koko tunnin. Loppuvaiheessa jo tärisin ja tuli oikein kylmä (minulla on tosi harvoin kylmä) ja ahdistus puristi rintaa. Silti tuntui hyvältä käydä niitä samoja asioita läpi sellaisen ihmisen kanssa, joka ei sano, että nyt ei puhuta enää tästä tai unohda jo koko asia ja jatka elämää. Joku oikeasti kuunteli minua.

Minä en pysty menemään eteenpäin. En vain pysty, en millään. En ymmärrä, miten elämä voi jatkua, vaikka se on jatkunut jo kaksi vuotta. Minä kuolin sillä hetkellä, kun kuulin äidin äänen puhelimessa sanovan, että veljeäni ei enää ole. Olen kai joku kuollut elävä. Hukassa tässä elämässä. Odottamassa kuolemaa, joka ei tunnu koskaan osuvan omalle kohdalleni.

Pitäisi alkaa taas lähetellä työpaikkahakemuksia. En tiedä, miksi. En halua töihin, mutta en halua istua tulevaa kesää tässä sohvalla. Kauhistuttaa koko ajatus, jos tästä tulee yhtä epätoivoinen ja musta kuin kahdesta viime kesästä.

Mietin, miten kauan pääni kestää tätä kaikkea. Veljen kuolemaa, äidin kuolemaa, masennusta, syömishäiriötä, siskon puolesta murehtimista, pelkoa siitä, kuka kuolee tänä vuonna tai tänä iltana. Ei kai ihminen loputtomiin jatkuvaa painetta kestä.