Muistoja satelee mieleen. Sellaista vauhtia, että tuntuu, ettei haluaisi kuitenkaan muistaa mitään. Jokainen niistä sattuu. Välillä uskon, että veljeä ei ole koskaan ollutkaan. Että kaikki on vain minun mielikuvitusta, pelkkää harhaa. En tiedä, mistä se johtuu.

Kotona maalla käyn veljen vaatekaapilla. Kosken vaatteisiin, luen lehdestä leikattua kuolinilmoitusta, haistelen Hugo Bossia. Yritän tajuta, että kyllä se on minun rakas pieni veli, joka on kuollut. Jota olen halunnut sairaalassa ravistella hartioista ja käskeä nousemaan. Että tämä ei ole enää hauska pila, kun makaat siinä noin hiljaa, melkein elottomana. Ja sitä sinä sitten oletkin. Eloton.

Muistan kerran, kun meniin kotiin maalle. Äiti oli autolla hakemassa ja veli istui takapenkillä tyttöystävänsä kanssa. Katri Ylanderin Aamuaurinkoon tuli radiosta. Sanoin ääneen ehkä eniten veljelleni, että eikö olekin huippu biisi. Lauloin mukana ja veljeä ärsytti, koska hän ei voinut sietää Ylanderia.

Olisinpa tiennyt, miten arvokas hetki se oli. Yhteinen. Naurua, laulua, tavallista yhdessäoloa, perjantai-illan arkea. Tai tiesin kyllä jo silloin. Tuntui niin hyvältä mennä kotiin, kun velikin oli mukana hakemassa. Puhumattakaan siitä, että äiti oli silloin paljon paremmassa kunnossa kuin nyt.

Joskus jos tästä vähän tokenen, etsin käsiini veljen viimeisenä yhteisenä viikonloppuna polttaman spinninglevyn ja kuuntelen sen läpi. Se on jossain sotkujen alla piilossa. Miten voikin yksi levy ahdistaa näin paljon. Mutta veli on koskenut siihen ja tehnyt sen minulle ja kuunnellut sen minun kanssa läpi. Siinä levyllä ovat meidän viimeiset hetket yhdessä.

Minun rakas pieni veli. On niin ikävä.