Äiti kertoi tänään puhelimessa, että hän oli ostanut kukkia haudalle, mutta että ne voi istuttaa vasta, kun hautakivi saadaan paikalleen. Jotenkin kavahdan tuota hauta-sanaa. En voi millään käsittää, että se on juuri meidän perhe, joka tästä eteenpäin puhuu hautakukista, hautakivistä, haudalla käynnistä, hauta sitä ja tätä. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään. En tajua.

Tänään oli viimein saatu kuolinsyykin tietoon. Sukulaismies kävi hakemassa paperit kiertoteitä, kun ne ovat viipyneet luvattoman kauan jonkun päällikön pöydällä. Äiti ei muistanut, mitä kaikkea lausunnossa oli (sukulainen oli lukaissut paperin puhelimessa äidille). Niska ei kaikista päättelyistä huolimatta ollutkaan mennyt poikki. Henkitorvessa oli ollut kolme ja puoli desilitraa verta, rintalasta paskana, aivot turvonneet ja verenpurkauma tai joku vastaava keuhkoissa ja ties mitä muuta.

Eipä ne lausunnot asiaa miksikään muuta. Kuollut mikä kuollut. Minun veljeni.

Voi kun saisi aikaa kelattua taaksepäin. Ottaisin sen pääsiäisviikonlopun uudestaan ja halaisin ja rutistaisin pikkuveljeä niin, että hän varmasti tietäisi miten hänestä välitän.

Onneksi sisko tulee kummipojan kanssa huomenna ja on sunnuntaihin. En ehkä jaksaisi viikonloppua yksin.