Mistähän muusta voisin kirjoittaa kuin siitä, mitä epätoivon ja pakokauhun tunteita koen viikon aikana koulussa. Huoh. Junan kyytiin on lähdetty, kuten terapeuttikin sanoi, eikä siitä kyydistä niin vaan hypätä pois. Osa lähipiiristä sanoo, että opiskelet tasan niin kauan kuin tuntuu hyvältä, osa tuumaa, että älä nyt tee mitään tyhmää ja heti lopeta koulua. Minä olen jossain tuolla välimaastossa.

Maanantaina oli jokin epämääräinen puolen tunnin tutustumistuokio tutoropettajan kanssa. Väistelin kysymyksiä opiskeluun liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmista. Sanoin, että olen jo kerran itseni uuvuttanut opiskeluissa, joten aion ottaa nyt vähän rennommin. Ja kerroin senkin, että olen joka päivä miettinyt keskeyttämistä.

Ylirauhallinen opettaja sanoi, että tuskin työelämässä kukaan kysyy, minkä arvosanan sait mistäkin opintokokonaisuudesta. Kunhan saa tutkinnon kasaan eikä jatkuvasti joudu kärvistelemään siinä tilassa, pääseekö vai eikö pääse tentistä läpi. Näin itsekin ajattelen. Ja kaikessa missä voi päästää itsensä helpolla, aion sen tavoistani poiketen tehdä.

Sisko ja pojat olivat pikavisiitillä keskiviikkona. Yritin pysyä pirteänä, mutta kun sisko alkoi kysellä, voinko nyt paremmin kun on jotain ohjelmaa, aloin yllättäen taas itkeä. Sellaisen pienen väsymysitkun, ettei kummipoika olisi alkanut kysellä, mikä tädillä on hätänä. Jos en muuta, sain ainakin siskon taas huolestumaan voinnistani. Johan tässä kauan menikin "hyvin".

Nyt olen isän luona käymässä. Eilen kävin mökillä saunassa, mitä yritän aina viimeiseen asti välttää. Veljen kuoleman jälkeisestä ajasta on painunut mieleen ilta, kun olin isän kanssa mökillä saunassa ja kävin ensimmäistä kertaa avannossa. Siellä hämärässä lauteilla istuessa mietimme, miten meidän perheelle voi käydä näin. Ja miten on mahdollista, että veli kuolee onnettomuudessa, josta joku toinen olisi voinut omin jaloin kävellä pois. T u s k a a.

Sanoin isälle eilen, että koulussa on senkin takia ankeaa, kun tunnen olevani niin eri maailmasta kuin muut. Jo pelkästään ikäni takia, mutta muutenkin. Isä sanoi, että hänellä on usein sama tunne. Ehkä sen kanssa oppii elämään, että on aina ulkopuolella. Kokenut ja nähnyt liikaa, kärsinyt vapaaehtoisesti ja haluamattaan, puhumattakaan kiinnostuksesta ja yhteyksistä henkimaailmaan. (Ja ei, en pidä itseäni jonakin yli-ihmisenä, joka on kärsinyt ja kokenut maailman eniten, kunhan vain vuodatan ahdistustani.)

Yksi suurimpia syitä, miksi jahkailen opiskelujen kanssa, on juuri tuo henkimaailmayhteys. Minä en voi käsittää kommentteja ja "tieteellisiä totuuksia" siitä, että ihmisten sairaudet ovat sattumia ja että jollakin on vain tosi huonoa tuuria, kun sairastuu syöpään tai kuolee liikenneonnettomuudessa. Inhoan sanoja tuuri, onni ja sattuma. Niitä ei minun maailmassani ole.

Mutta sanopa tuolla koulussa jollekin, että ihminen itse valitsee sairautensa, koska hän haluaa oppia ja kehittyä. Kyllä teinilauma tiedeusko-opettajineen katsoo vielä enemmän kieroon kuin tähän mennessä. Ehkä pidän suuni kiinni ja jättäydyn tarkkailemaan ihmisten erilaisia ajatusmaailmoja. Isä kyllä sanoi lohdutukseksi, että kun ymmärrys lisääntyy, on helpompi hyväksyä, että jokainen elää parhaansa mukaan oli tapa mikä hyvänsä.