Kokoan tähän jotain ajatuksia ja tapahtumia kuluneelta viikolta. Nyt ei synny mitään loogista tekstiä. Onko koskaan syntynytkään.

Teijan äiti on ilmeisesti toipunut ojaanajoepisodista, koska pyysi minua facebookissa kaveriksi. Muuten hän ei ole ottanut yhteyttä, mutta mielenkiinnolla odotan jatkoa.

Kerroin yhdelle salitutulle, että suuntaan Aasiaan harjoitteluvaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Nainen tuumasi, että hänen mielestään tuollaiseen lähtevän pitää olla todella uhrautuvainen ihminen, ihan omanlaisensa tyyppi. Olin, että jaa, kiitos näkökulmasta, mutta en koe itseäni erityisen uhrautuvaksi. Perään heitti, että älä sitten saa sieltä mitään tautia vai oliko se, että toivottavasti et saa sieltä mitään tautia. Jep. Suomestahan ei voi saada mitään vaarallista tautia, ulkomaailma se on suoranainen helvetti, jonne ei kannata mennä. En tiedä, miksi naisen kommmentit ärsyttivät taas. Ehkä siksi, kun hän aiemmin syksyllä pyöritteli asenteellisesti silmiään, kun kerroin, että olen kiinnostunut etenkin psykiatriasta. Minusta on vain rohkeaa ja upea mahdollisuus lähteä tutkailemaan, minkälaista sairaanhoito on toisella puolen maailmaa. Mitä uhrautumista siihen pitäisi sisältyä. Mur.

Merja soitti ja kertoi uusista matkasuunnitelmistaan. Nyt hän on lähdössä "vain" Teneriffalle, mutta hemmetti kun tekisi mieli lähteä mukaan. Upea vuoristonäkymä on hänen hotellinsa uima-altaalta. Ei yhtään käy kateeksi, eipä. Yritän malttaa mieleni (puhumattakaan rahojen säästämisestä vaihtoreissua varten) ja odottaa ainakin kesään, ennen kuin mietin seuraavaa reissua. Ja pakkohan tuo koulukin on tässä sivussa hoitaa. Tai ei mikään pakko, vaan haluan hoitaa ja pysyä muiden mukana.

Vaihtohakupaperit on nyt täytetty ja tulostettu. Huomenna palautan ne ja sitten vain odotellaan, kuinka käy. Luultavasti vasta kesään mennessä selviää, pääsenkö ykkösvaihtoehtooni vai ehkä jonnekin muualle.

Mieli on edelleen hyvä. Tämä on kai jo jonkinlainen ennätys. Energiaa on ihmeen paljon, vaikka herään tosi väsyneenä aamuisin. Saatan käydä aamulla salilla ja illalla mennä johonkin jumppaan. En olisi joitakin kuukausia sitten kuvitellutkaan, että kävisin iltaisin salilla. En pidä ruuhkasta, ihmisvilinästä ja siitä tunteesta, että joka puolella arvioidaan kroppani erinäisiä läskikertymiä. Mutta siellä nyt viiletän ja hyvin sujuu. Vaihtelua tuo liikuntapuoli on kaivannutkin ja monipuolisuutta. Ei jämähdä painokaan niin helposti, kun järkyttää tasapainoa välillä. On muuten taas uudella kiloluvulla tuo paino eli nyt on hurjat 15 kiloa poissa. Mieletöntä. I´m so happy.

Edit.

Siitä piti vielä kirjoittaa, että hyvästä mielestä huolimatta itken nykyään useammin ja enemmän (itken sankoon, että voin laskea nestemäärät, heh) kuin joskus synkkinä aikoina. Ei sellaista ranteet auki -itkua, vaan jotain. En käytä sanontaa puhdistava itku, koska se kuulostaa yhtä etovalta kuin Kartsan ulostusselostukset.

Saatan herätä keskellä yötä ja itkeä pari tuntia äidin ja veljen kuolemaa. Kyselen itseltäni, miksi en saa nukuttua ja miksi pitää valvoa niin kauan keskellä yötä. Ainoa vastaus, joka mieleeni tulee, on, että tarvitsen aikaa surra ja ajatella rakkaitani. Ajattelen heitä kyllä koko ajan päiväsaikaankin. Vähän vaikea olla ajattelematta, kun he kulkevat tuossa vierelläni jatkuvasti. Sen takia en ymmärrä, miksi öisin pitää erikseen herätä ajan kanssa suremaan. Ehkä pidän kulisseja pystyssä koulumaailmassa ja normaalin esittäminen ottaa liian koville.

En edelleenkään ole kertonut kenellekään veljeni kuolemasta. En edes Päiville (koulukaveri), vaikka meistä on tullut varsin läheisiä ja hyviä ystäviä. Äidistä voin puhua, mutta huomaan, että otan siinäkin sellaisen "sairaanhoitajamaisen" asenteen ja tarkastelen koko hommaa järkitasolla. Tuntuu, että haluan pitää veljeni vain itselläni, koska ei kukaan kuitenkaan ymmärrä, miten hirveän suuresta menetyksestä on kyse. Hajoaisin varmasti, jos joku tuumaisi, että sattuuhan noita onnettomuuksia harva se päivä.