Olin viikolla käymässä isän luona. Odottelin viestiä arabimieheltä ja lopulta kirjoitin hänelle sähköpostiakin. Ihan vain lyhyt ja mahdollisimman neutraali kiitos ihanasta illasta ja pieni tykkäämistunnustus. Prkl, miehestä ei ole vieläkään kuulunut mitään. Ehkä hän ei sitten tuntenutkaan samalla tavalla, en tiedä. Tai ehkä kirjani luettuaan huokaisi vain helpotuksesta, että pääsi niin vähin naarmuin luotani pois.

Kotona oli ankeaa. Iso talo, hiljaisuutta, tilaa ja yksinäisyyttä. Isä oli joko ulkotöissä tai naisystävänsä kanssa mökillä. Mummu kutoi sukkaa toisessa päässä taloa. Lievästi alkoi ahdistaa ja itku kurkussa laahustin huoneesta toiseen. Joka puolella vain merkkejä kuolleista. Onneksi isän naisystävä oli tosi mukava, että voi olla isän puolesta hyvillä mielin.

Eilen bongasin netistä yhden miekkosen illaksi kylään. Ajattelin, että en jää jonkun arabin perään haikailemaan kovin pitkäksi aikaa, jos hänestä ei kerran kuulu mitään. Aika epäonnistunut ilta oli. Mietin vaan koko ajan, miltä Mies tuntui ja miten hän osasi koskettaa ja suudella ja pitää hyvänä. Joten haikailu jatkukoon.