Sunnuntai-iltana sain päähäni, että kysäisenpä Arabilta (ulkomailla asuva suomalainen mies, johon ihastuin alkukesästä), josko hän kuitenkin ehtisi pyörähtämään luonani nyt kun on Suomessa. Aiemmin olin perunut viikonlopulle suunnitellun tapaamisen, koska olin niin huonossa kunnossa. Eilen illalla mies sitten saapui ja voi luoja, mikä mies.

Maanantaiaamuna menin ensin spinningtunnille. Sen jälkeen siivosin kämppäni, jossa ei ollut lattialla yhtään tyhjää tilaa vaatteiden, roskien ja papereitten seassa. Sitten värjäsin hiukset ja riensin trainerin puolituntiseen rääkkiin. Kun selvisin noista, avasin viinipullon ja jäin odottamaan.

Mies soitti, kun oli alaovella. Menin alas avaamaan, koska halusin nähdä, miten hän reagoi minuun siinä lyhyellä kävelypätkällä. Puin päälleni sukkahousut ja mustan pitkähihaisen mekon tai oikeastaan se oli vain pitkä paita, koska portaita kävellessä piti vähän nykiä helmaa, etteivät pakarat olisi heti hypänneet miehen silmille.

Uskomatonta, mitä pari viinilasillista, meikki, värjätyt hiukset ja seksikkäät vaatteet tekevät itsetunnolle. Vielä kun mies kehaisi, miten upealta näytän ja tosiaan kyllä huomaa, että käyt salilla ja toki sieltä tuli se herttainenkin jossain välissä. Ja mies suuteli ihanasti ja piti rinnoistani ja ja ja.

Ilta ja yö olivat jotain niin ei minun elämästäni. Ihan kuin masennusta ja pahaa oloa ei olisi koskaan ollutkaan. Tilalla vain sellaista keveyttä, mitä en koe koskaan. Panimme kuin hullut, molemmilla paikat aamulla paskana, mutta vähän vielä lisää. Yhdessä vaiheessa meno meni sen verran rajuksi, että tipuin sängystä. Sitten vähän naurettiin ja pantiin lisää.

Olisin voinut jäädä siihen miehen viereen aamulla vaikka miten pitkäksi aikaa. Miten hyvältä tuntuikaan toisen lämmin iho ja alaston vartalo siinä käsien ulottuvilla, tai ei, käsillä. Ja mikä hienointa, koko illan, yön ja aamun aikana en kertaakaan miettinyt ruokaa. Siis sitä kuviota, että voi kun tämä tilanne menisi äkkiä ohi, että pääsisin kauppaan hakemaan jäätelöä ja leipää ja vähän lisää jäätelöä. Sitä ei voi kukaan paitsi ehkä toinen syömishäiriöinen ymmärtää, miltä tuntuu kun kokee tilanteen, jossa ei ajattele ruokaa ja syömistä. Se on kuin taivas.

Lähdimme samaa matkaa aamulla ulos, minä hörhölään, mies kiertoteitse vanhempiensa luokse. Mies halasi minua pitkään. Sanoin, että tähän voisi jäädä koko päiväksi. Tai ei, taisin sanoakin tuon jo aamulla sängyssä. Mutta kuitenkin halattiin ja sitten sanoin, että kai tästä on vain lähdettävä. Mies sanoi, niin kai. Aloin melkein itkeä - katkera paluu arkeen.

Jos joku voi löytää elämänsä miehen viiden tunnin lentomatkan päässä asuvasta miehestä, se mitä luultavimmin olen juurikin minä.