Janne oli yökylässä luonani viime yön. Olin jo valmistautunut pakenemaan keskellä yötä lattialle nukkumaan, mutta kävikin niin, että nukuimme molemmat sängyssä aamuun asti.

Joskus viime vuonna esitin korkeammille voimille toiveen, että olisin nyt valmis vastaanottamaan jonkun mukavan miehen elämääni, jos sellainen on vapaana. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö Janne olisi juuri tuo mies. Tuntuu, kuin olisin muutaman viikon aikana ottanut huikean harppauksen itseni (hyväksymisen) kanssa. Jannella on siinä suuri osa.

Tähän mennessä minua on lähinnä huvittanut kuunnella, miten jotkut puhuvat, että rakkaus voi parantaa ja toisen ihmisen läheisyys tekee pelkkää hyvää ja niin edelleen. Minä olen tottunut siihen, että minun on aina pärjättävä yksin ja että on heikkoutta välittää ja näyttää tunteensa. Pitää olla kova, kylmä ja kirjaimellisesti panna parastaan, säilyttää tietty etäisyys, mutta samalla tehdä aina uusia miesvalloituksia.

Nyt on ollut tosi outoa, miten hyvältä Jannen ihaileva ja ihastunut katse ja kosketus tuntuvat. Mies on tosi hellä ja huomaavainen enkä usko, että hän haluaisi tehdä minulle koskaan mitään pahaa. Oikein konkreettisesti tunnen, miten maailmankaikkeus antaa nyt minulle niitä kauan kaivattuja plussia korvaamaan vuosien aikana tapahtuneita ikäviä asioita.

Tuntuu hyvältä, että Janne tykkää minusta, vaikka välillä mietinkin, mitä tykkäämisen arvoista hän voi minussa nähdä. Toisaalta en jaksa ylianalysoida tätä kuviota. Päivä kerrallaan vain eteenpäin ja niin kauan kuin molemmista hyvältä tuntuu.

Kerroin tänään Jannelle joitakin asioita elämästäni. Häntä on huvittanut rannetatuointini, koska se ei kuulemma oikein mätsää herttaisen olemukseni kanssa. Minua on vaivannut, kun en pysty avautumaan tunteistani Jannelle (tosin en ihan tiedä, mitä ne tunteet ovat) ja menen herkästi lukkoon hänen lähellään.

Päätin sitten tänään, että nyt on aika testata, mitä mies kestää kuulla ja vaikuttaako menneisyyteni hänen tunteisiinsa. Kerroin whatsapissa lyhyesti syömishäiriö-, masennus- ja itsemurhasuunnittelukuvioni ja Mikan ja äidin kuoleman. Suoraan ja lyhyesti ilman mitään ylidramatisointeja. Janne suhtautui tosi hyvin ja mikä parasta hän ainakin vaikutti uskovan, että olen nyt terve ja asiat ovat kunnossa. Aika näyttää, kannattiko kertoa, mutta kaikillahan meillä on menneisyys. Toisilla hyvä, toisilla jotain muuta.

Tänään muuten kuulin, että syöpään sairastunut tädin miehen äiti oli kuollut aamuyöllä. Tämä oli se mummu, jonka kanssa juttelin henkeviä ennen joulua. Surullista, että hän kuoli, mutta onneksi hän ei joutunut kärsimään kivuista kovin kauan.

Olen kiitollinen, kun ehdin jutella hänen kanssaan. Toivon mukaan pystyin edes vähän lohduttamaan häntä peloissa ja järkytyksessä syöpädiagnoosin saamisen jälkeen. Mummu näki minussa jotain ja hän kertoi olevansa ylpeä, miten olen saanut elämäni järjestykseen Mikan ja äidin kuoleman jälkeen. Jotenkin liikuttavaa, miten sydämellä hän oli mukana minun selviytymistarinassani, vaikka emme olleet edes mitenkään läheisiä.