Äidin vanha pyörä oli varastettu viime viikonloppuna. Eihän sillä rahallista arvoa ollut, mutta tunnearvoa senkin edestä. Ostin ruuhkabusseihin tuskastuneena satasella käytetyn pyörän, jossa ilmenikin heti seuraavana päivänä vikaa vaihteissa. Eilen kauppaan lähtiessä huomasin, että pyörääni oli tuossa kerrostalon parkkipaikalla siirretty siihen malliin, että se on lähes ajokelvoton. Hyvä kun sain pyörän oiottua, sen verran sitä oli väännetty. Helvetin helvetti.

Heräsin tänään unesta, jossa veljeni oli palaamassa Amerikasta, hengissä. Sanoisinko, että paska fiilis, kun tajusin todellisuuden. Heti perään tuli mieleen, että en oikeasti haluaisi mennä kouluun. Sellainen ahdistava tunne, että mihin helvettiin oikein taas lähdin ja vielä vapaaehtoisesti. Onneksi huomenna on vapaapäivä.

Rahaa on mennyt pilvin pimein. Ei mitään käsitystä, miten selviän kaikesta. Pakolliset hankinnat, kuten hirveä työpuku ja -kengät, on vain jostain revittävä. Kirjoissa ynnä muissa yritän säästää niin paljon kuin vain pystyn. Onneksi hoitsuserkku lupasi lähettää vanhoja kirjojaan, jospa niistä olisi jotain apua.

Koulussa on koko ajan jotain älyvapaita ryhmätöitä. Ryhmätyöt ymmärrän, koska yhtä ryhmätyötä se työelämäkin on, mutta aiheet ja toteutustavat ovat suoraan perseestä. Enkä ole ainoa tätä mieltä. Vituttaa, miten tyhminä ja yksinkertaisina aikuisia ihmisiä pidetään.

Muutenkin alavireinen olo. Päässä pyörii koko ajan, mitä jos taas valitsin väärin ja miksi mikään ei voi tuntua hyvältä ja oikealta. Miksi kaiken pitää aina olla niin monimutkaista ja hankalaa. Koulussa joudun peittämään suurimman osan itsestäni, henkisesti siis. Se on äärimmäisen raskasta. En voi olla oma itseni siellä, koska tuskinpa masentunutta ja itsetuhoista hoitsukokelasta katsottaisiin kovin hyvällä. En tiedä, kuinka moni on jo huomannut vanhat viiltelyarvet käsissäni. En tiedä, välitänkö edes.

Tuntuu, etten selviä tästä. Terapiakin on vasta viikon päästä. Yritän pitää mielessä sen, että mitään oikeasti pahaa ei ole tapahtunut. Kukaan ei ole enää kuollut ja lähipiiri on niin terve kuin tässä elämässä mahdollista on. Otan päivän kerrallaan, käyn mahdollisimman usein salilla, nukun paljon ja sinnittelen. Sitähän tämä elämäni on aina ollut.

Edit

Tämä viesti pelasti päiväni: Hei unohdin sanoa IHANA KUN TAPASIN SINUT, OLET AARRE ELÄMÄSSÄNI, t. Merja.