Tämä on elämäni ankein ja surullisin vuoden vaihtuminen. Pahentaakseni oloani vatvon aihetta vielä blogissakin. Se ainakin kuuntelee ja on kiinnostunut.

Aamukahdeksalta salireissun jälkeen lähdin lähikauppaan. Puolituttu kassatäti toivotti hauskaa iltaa ja sanoi, että nuorison juhlahan tämä on. Meinasin sanoa, että minä ainakaan en juhli yhtään mitään, vaan suren yksin pimeässä olemassaoloani. Sain onneksi pidettyä suuni kiinni. Nainen jatkoi juttua, mistä intoutuneena avauduin elämästäni (mikä älynväläys) ja sanoin, että tämä vuosi onkin ollut vähän liian rankka. Nainen myötäili ja kertoi, että on ollut liikaa kuolemia. Niinpä. Minulta kuoli veli maaliskuussa. Juttelimme lisää ja yhdessä toivoimme parempia ja helpompia aikoja. Hei ja näkemiin.

Kotimatkalla samalla kun mietin, lysähdänkö tielle makaamaan ja odottamaan, että joku veisi minut jonnekin hoitoon, mieleeni tuli sana säälittävää. Säälittävää, että minun pitää jo lähikaupan kassallekin vuodattaa, miten paskaa elämäni on. Kertooko se ehkä jotain siitä, miten yksinäinen ja sanoinko jo yksinäinen olen. Oma vika, kun en jaksa pitää ystäviini tai tuttuihin yhteyttä. Enkä edes haluaisi kaataa tällaista loputonta ahdistusta ja pahaa oloa ystävieni niskaan. Vaikka kaatanut jo olen, kun blogini osoitetta olen avokätisesti jaellut.

Tänään olisi mitä parhain päivä tai jo ilta kuolla. Pakko vaan yrittää jaksaa vielä. Isä aina sanoo, että ajatuksillamme luomme tulevaisuutemme. MIKSI HELVETISSÄ MINÄ SITTEN VIELÄ ELÄN.