Tänään pidimme vapaamuotoista palaveria yhdestä ryhmätyöstä. Puhe kääntyi jotenkin siihen, minkälainen tausta mahtaa hoitajaopiskelijoilla olla. Yksi tyttö kertoi, että hänen veljensä on kuollut onnettomuudessa. Kysyin, minkälaisessa onnettomudessa ja milloin. Tyttö NAUROI ja sanoi, että auto-onnettomuudessa ja että siitä on jo viisi vuotta eikä se ole enää mikään ajankohtainen tai iso juttu. Jatkoi hihittelyään ja sanoi, että onnettomuuksiahan sattuu koko ajan jollekin, ei siinä mitään.

Nieleskelin siinä hämmennystä ja vaivuin hiljaisuuteen. Olin juuri aikeissa sanoa, että minunkin pikkuveljeni kuoli onnettomuudessa. En sitten sanonut mitään. En halunnut tuoda rakkaan veljeni kohtaloa mukaan keskusteluun, jossa nauretaan läheisen kuolemaan johtaneelle onnettomuudelle.

En voi mitenkään käsittää, että joku voi nauraen kertoa läheisensä äkillisestä ja traagisesta kuolemasta. En mitenkään, vaikka aikaa olisi kulunut kuinka paljon. Toivon syvältä sydämestäni, että minä en koskaan kohtele veljeäni ja hänen muistoaan samalla tavoin kuin tuo tyttö. Tiedän, etten puhu hänestä koskaan noin, vaikka aikaa kuluisi iäisyys. Veljeni on minulle aina rakkainta mitä voi olla enkä koskaan tässä elämässä ymmärrä, miksi hänen piti kuolla.

Yritän muistaa, että suremisen tapoja on yhtä monta kuin meitä surevia. Ja olla suvaitsevainen ja ymmärtää, että nauru ja välinpitämättömyys voivat olla keinoja paeta sisäistä tuskaa. Mutta silti. Tuntuu hirveän pahalta ja ahdistus on taas jossain pilvien pimennossa.