Itkin ja murehdin lääkehoidon aloittamista kaksi päivää. Olen edelleen sitä mieltä, että lääkitys on huono juttu, mutta itsesäälissä rypeminen loppuu tähän. Suuntaan ajatukset nyt siihen, mitä hyötyä lääkkeestä voi olla ja miten voin hoitaa terveyttäni siitä huolimatta, että käytän jotain myrkkyä viikottain.

Vaikka haluaisin uskoa, että en elä kovin pitkään, on hyvin todennäköistä, että kituutan täällä vielä kymmeniä vuosia. Sen takia on pakko katsoa tätä hetkeä pidemmälle ja miettiä, missä kunnossa nivelet ovat parinkymmenen vuoden päästä, jos en hoida jatkuvaa tulehdustilaa nyt.

Ihanteellisinta olisi, jos voisin syödä niin tiukasti, että saisin ruokavaliolla itseni kuntoon. Nykyisen stressaamisen ja masennuksen takia en siihen pysty, joten on pakko antaa periksi ja ottaa apua vastaan. Se on ihan pirun vaikeaa, mutta mikä tässä elämässä olisi helppoa ollut.

Tänään kävin reumasairauksiin erikoistuneen valmentajan juttusilla ja sovimme, että hän tekee minulle niveliä säästävän saliohjelman. Testasimme vetoremmejä ja rannetukia ja muutaman treenikerrankin sovimme. Tämä oli ensimmäinen toivonpilkahdus sitten diagnoosin kuulemisen. Pelko siitä, että en pysty treenaamaan enää, alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

Kaiken kurjuuden keskellä olen alkanut pitkän tauon jälkeen kirjoittaa. Ehkä kärsimys jalostaa tai avaa jotain luovuuden kanavaa, mutta tekstiä on tullut melkein kuin itsestään helmikuusta asti. Tavoitteena on toki saada kustannussopimus, mutta jo pelkkä kirjoittaminen helpottaa oloa. Teen sitä, mitä osaan ja mistä tykkään eikä tarvitse nähdä ketään tai puhua kenenkään kanssa. Ihan parasta.