Juttelin tänään äidin kanssa. Keskustelu sai alkunsa siitä, kun kuulimme, että eräs veljeni ystävä on joutunut mielisairaalaan veljeni kuoleman takia. Tai lienee taustalla muutakin, mutta kuolema oli viimeinen niitti. Mummu sai hirveän itkukohtauksen, kun kertoi uutisen. Veljen ystävä kun on perhetuttumme. Nauroin äidille, että minkäköhänlaisen kohtauksen mummu saa, jos minä tästä joudun sairaalaan.

Kerroin äidille, että kaupungissa on ollut tosi rankkaa, koska murehdin vain veljeäni. Äiti sanoi, että voin olla niin paljon kuin ikinä vaan haluan täällä kotona, jos on yhtään helpompi olla. Ja täällä tosiaan on. Vaikka kaikki tavarat, huoneet, piha, mökki... kaikki muistuttaa veljestäni, täällä on rauhallinen olo. Jopa yöllä valvoessa pystyin miettimään järkyttäviä hetkiä, ruumiin näkemistä, koskemista, vientiä hautausmaalle, suruviestin kuulemista ilman, että aloin itkeä. Täällä on turvallista joskin surullista ja haikeaa, mutta ei ollenkaan sellaista paniikkia ja hätää kuin kaupungissa. Koen olevani lähempänä rakasta veljeäni. Saisinpa tästä rauhasta edes pienen ripauksen mukaani, kun lähden sunnuntaina takaisin kaupunkiin. Pelkään, että se ahdistus nujertaa minut.

Mutta takaisin äitiin. Äiti sanoi, että hän miettii (huom. äidin asenteesta kertoo jotain, että hän ei sanonut pelkäävänsä), mitä pahaa vielä tapahtuu. Että mihin nämä kaikki elämän vaikeudet oikein häntä valmistavat. Ja sitten se tuttu, ei kai kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Teki mieli halata äitiä ja sanoa, että ei meille voi tapahtua enää ikinä mitään pahaa, koska olemme jo kärsineet niin paljon. Mutta olin hiljaa ja mieleeni tuli ikäviä, surullisia ajatuksia.