Muutaman viikon aikana olen nähnyt ehkä neljä tai viisi hirveän ahdistavaa unta äidistä ja Mikasta. Meinaan aina tukehtua unessa ja herään samaan tukehtumisen tunteeseen. Eri kivaa. Noissa painajaisissa on aina niin kova tunnelataus, että paha olo jää hereilläkin päälle.

Keskiviikkona heräsin jälleen painajaisunesta. Lähdin metsään lenkille. Hyppelin portaita, kävelin ja sitten päätin testata, miten juoksu kulkee nykyisellä massalla. Joskus pienenä tykkäsin juosta ja hölkkäillä, mutta siinä vaiheessa, kun paino lähentelee 80 kiloa, juoksu ei kuulu kärkiaktiviteetteihin ainakaan minulla. Sitä paitsi juoksuun on aina liittynyt jonkinlainen ylihengästymisen pelko eli mitä jos en saakaan henkeä ja tukehdun. Tadaa.

Juoksin jonkin aikaa (mainittakoon, että kyse oli varsin lyhyestä ajasta, heh) niin paljon kuin jaloista lähti. Päätin, että juoksen niin kauan, että pääsen kiinni samanlaiseen tukehtumisen ja ahdistuksen tunteeseen kuin noissa painajaisissa. En ihan päässyt moiseen, mutta välillä tuntui niin kuin minua olisi työnnetty jaloista eteenpäin. Erikoinen fiilis, koska useimmiten juostessa tulee vain seinä vastaan ja on pakko pysähtyä.

Näin nopealla keittiöpsykologianalyysilla luulen, että isän häät aktivoivat alitajunnassani jotain. Asioita on ilmeisesti vieläkin käsittelemättä, mutta en oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kaikki on ihan hyvin elämässäni tällä hetkellä. Tietyt tragediat olen koteloinut sisimpääni, koska en halua enää täyttää elämääni vanhojen asioiden vatvomisella tai käydä läpi tuskaisia muistoja kuolleista.

Tänään muuten päättyy kahden ja puolen kuukauden alkoton jakso eli pannaan tilaukseen hieno bileilta höystettynä mieluusti jollakin sopivan lihaksikkaalla ja mukavalla komistuksella.